Malarian kourissa

Malaria. Ei aivan niin paha tauti, kuin miltä se suomalaisten mielestä yleensä kuulostaa, mutta aika kurja olo siitä kuitenkin tulee. Malariaanhan kuolee kehitysmaissa ihmisiä lähinnä siksi, etteivät he pääse lääkäriin tai ei ole varaa ostaa lääkkeitä. Hyvän yleiskunnon ja kaiken korvaavan matkavakuutuksen omaavalle toubabille malaria ei sen sijaan yleensä ole hirveän vaarallinen tauti, kunhan pääsee ajoissa hoitoon.

Luulin aluksi, että minulla oli vain flunssa. Sitä kesti muutaman päivän. Sitten keskiviikkona menin äkkiä huonompaan kuntoon; mikään ei pysynyt sisällä, ei vesi eikä ravintoliuos. Muutamassa tunnissa olo meni niin heikoksi, etten jaksanut enää kiivetä portaita ylös residenssiin. Kun sitten vielä nousi kuume ja joka paikkaa kolotti, niin useampi ihminen alkoi arvella, että kyseessä on malaria. Babsku ja tytöt painostivat lähtemään lääkäriin vielä samana iltana. Itse olisin halunnut odottaa seuraavaan aamuun, mutta näin jälkikäteen ajateltuna oli varmaan ihan hyvä päästä nopeasti hoidettavaksi.

Ajelimme taksilla keskustaan tubab-klinikalle, ja raahasimme mukaan myös Souleymanin siskon Coumban, jolla oli selvät malarian oireet, mutta joka oli itsepäisesti kieltäytynyt menemästä lääkäriin jo parin päivän ajan. Kyselin verikokeiden perään, mutta lääkäri sanoi minun olevan niin selvä malariatapaus, ettei hän ala mitään verikokeita ottaa. Sain piikin takalistoon ja ison kasan lääkkeitä. Myös Coumba sai malariadiagnoosin ja lääkkeet.

Nyt kun olen lähinnä nukkunut kaksi päivää, alkaa olo olla parempi. Tosin vielä en jaksa tehdä mitään ihmeellistä, enkä pysty oikein syömään. Inhottavin oire tässä taudissa on se, kun kädet ja jalat särkevät ja tuntuu, että niitä pitäisi koko ajan liikuttaa. Ja sairastaminen on ylipäätään hirveän tylsää. Olenkin yrittänyt parantua niin nopesti kuin suinkin mahdollista, jotta saisin osallistua tämäniltaiseen sabariin, edes katsojan roolissa. Tanssimisesta ei kyllä taida vielä tulla mitään. Eilen illalla jaksoin raahautua muun porukan kanssa taksilla meren rantaan juhannusta viettämään - tosin nukahdin sinne rannalle viltin alle kesken laulun, painin ja muun ilonpidon. Mieleen jäi kuitenkin se, kun Babsku lauloi kaikista meistä suomalaistytöistä vuorotellen, että "Man duma sey ak Johanna, buleen sey ak moom..." eli "Minä en aio mennä naimisiin Johannan kanssa, älkää tekään menkö". ;) Hullu Babsku.

Jos sairastamisesta on etsittävä jotain hyviä puolia, niin ainakin minulla on käynyt paljon vieraita, etenkin torstaina, kun makasin koko päivän sängyssä. Ensin alkuillasta joitakin tyttöjä tuli kysymään, tehdäänkö tänään kierrätyspaperia, ja kun sanoin ettei tehdä koska olen kipeä, he jäivät huoneeseeni istumaan ja kysyivät aina kahden minuutin välein, että voinko jo paremmin. Myöhemmin melkein kaikki keskuksen pojat tulivat vielä vuorotellen tervehtimään, piristämään mieltäni ja yrittämään saada minut syömään jotain – mistä kylläkin kieltäydyin ehdottomasti. Vaikka välillä olinkin juuri nukahtanut, kun joku tuli käymään ja herätti minut, niin on se silti ihanaa, ettei tarvitse sairastaa ihan yksin.

Aika vaan käy vähiin, siksi sairastaminen ottaa niin kovasti päähän. Ihan aluksihan minun oli tarkoitus olla täällä kaksi kuukautta, niin kuin Hannankin. Jo hyvissä ajoin ennen Suomesta lähtöä pidensin kuitenkin harjoitteluaikaa kolmeen kuukauteen, koska arvasin, etten halua vielä parin kuukauden jälkeen lähteä kotiin. Mutta joitakin viikkoja sitten alkoi tuntua siltä, että kolme kuukauttakin on liian vähän – päätin pidentää oleskeluani vielä kuukaudella. Sitten kuitenkin lentoyhtiö alkoi ryppyilemään, ja vaati lentolipun vaihdosta naurettavan suurta summaa, koska lipuissa oli jokin minulle tuntematon kolmen kuukauden voimassaoloaika, joka oli nyt umpeutumassa. Laskin ja pohdin, etsin netistä viime hetken tarjoushintoja ja kyselin ihmisten mielipidettä; olenko ihan seonnut, jos maksan näin ja näin paljon jäädäkseni tänne vielä kuukaudeksi? Soudin ja huopasin, kerran jo melkein varasinkin uuden paluulipun, mutta viime hetkellä peruin...

Pari päivää ennen tätä kirottua malariaa päätin lopulta monien eri syiden vuoksi palata alkuperäisen suunnitelman mukaan 29.6. Brysselin kautta takaisin Suomeen. Millään en haluaisi vielä lähteä, mutta yritän olla järkevä ja ajatella, että pääseehän tänne takaisin vaikka kuinka pian, jos siltä tuntuu. Silti harmittaa ihan vietävästi, että viimeinen viikko menee puolikuntoisena, enkä ehdi tehdä kaikkea mitä olisin halunnut. Vaikka eihän sitä koskaan kaikkea ehdi.

Hiuksissa hiekkaa

Olemme löytäneet uuden lempirannan Yoffista. Siellä on paljon rauhallisempaa kuin Ngorissa, on vähemmän turisteja ja myös vähemmän kaupustelijoita. Varsinkin aamupäivisin ranta on hiljainen, alkuillasta sinne taas tulee paljon ihmisiä hölkkäämään. Torstaina aamulla, kun olin käynyt Kër Sodassa pitämässä yhden oppitunnin, lähdettiin Idan, Lisan, Babskun, Siren, Souleymanen ja Mbayen kanssa rannalle. Oli kuuma, joten kävin yhtämittaa vilvoittelemassa meressä, hyppimässä isojen aaltojen yli ja taistemassa merivirtoja vastaan. Merenkäynti Yoffin rannalla on sen verran voimakas, ettei uimisesta tule paljon mitään ja aaltojen kanssa saa olla vähän varovainen, mutta hauskaa on silti! Tein myös joogaa ja jotain juoksuharjoituksia Siren kanssa.

Rannalla on kiva keittää teetä, syödä grillattua kalaa ja katsella poikien painiotteluita. En ole ikinä ollut kovin innostunut rannalla makaamisesta, mutta täällä se on jotenkin mukavaa, kun on niin kuuma ettei kuitenkaan jaksa tehdä mitään ihmeellistä. Torstaina olin vähän ajattelematon ja ”unohdin” laittaa aurinkorasvaa (sillä minähän en enää pala, kun olen jo niin ruskettunut), ja nyt naamani on ollut punainen kuin keitetyllä ravulla jo kolme päivää, olkapäistä puhumattakaan... Ndiaga sanoi eilen, että kyllä ihmiset sitten Suomessa ihmettelevät, että missä olen oikein ollut, kun olen näin punainen. ;)

Nyt kesä on vihdoin alkanut kunnolla täälläkin ja lämmintä piisaa. Maanantaina meinasin pyörtyä tanssitunnin aikana, kun oli niin tuskastuttavan kuuma. Helle vaikuttaa hassusti ihmisiin ja eläimiin; ihmiset valvovat pitkälle yöhön, kun iltapäivisin ei kuumuuden takia jaksa olla kovin toimelias, eikä sitten illalla malta mennä ajoissa nukkumaan, kun tuntuu ettei ole tehnyt vielä oikein mitään koko päivänä. Mutta eläimet ne vasta käyttäytyvät kummallisesti. Sirkku ja Mirkku (meidän huoneessa asustavat hiiret) tunkevat kaiken maailman muovipusseihin, ja Sirkku kävi yhtenä iltana puraisemassa Idaa sormesta. Tässä eräänä iltana arviolta viisikymmentäkahdeksan torakkaa tunki ulos suihkun lavuaarista ja parveili suihkun lattialla. Kävi ilmi, että jotkut torakat osaavat lentää. Samoin kävi ilmi, että torakka on ainoa ötökkä, joka ei lähde karkuun, jos ihminen tulee uhkaavasti sitä kohti. Sen sijaan torakka yrittää hyökätä ihmisen kimppuun niin nopeasti kuin vain jaloistaan pääsee. (Sivunmennen sanoen Babsku ratkaisi torakkakriisin kaatamalla viemäriin jotain happoa – mikään muu aine niitä pirulaisia ei sitten tapakaan.) Myös kissat ovat käyttäytyneet epäilyttävästi, mikä tosin on ymmärrettävää, koska kissat ovat täkäläisen uskomuksen mukaan noitia ja ihmissyöjiä.

Töitä yritän silti jatkaa kuumasta ilmasta ja vähäisistä yöunista huolimatta. Idan kanssa pidämme teatterikerhoa lapsille keskuksessa kaksi kertaa viikossa, ja Patte d’oien koulussa myös kahdesti viikossa. Ensi viikolla pidän viimeiset ympäristökasvatustunnit Kër Sodassa, sillä kesäloma lähestyy. Sunnuntaisin kokoontuva ympäristökerho kuitenkin jatkuu lomasta huolimatta, samoin naisille järjestettävä toiminta. Tekeminen ei siis lopu kesken, ja olen edelleen innostunut työstä, jota saan tehdä kivojen ja motivoituneiden ihmisten kanssa. Enkä millään malttaisi vielä lähteä! Vain yhtä asiaa kaipaan Suomesta, ja se on pyörällä ajaminen. Niin ja äitiä oli kanssa vähän ikävä eilen. Ja kyllä monia muitakin kivoja ihmisiä ajattelen usein lämmöllä. Kaikki muuten täällä ihmettelevät, että miten siellä Suomessa saa kukaan nukuttua, kun kerran yölläkin on valoisaa. Siinä sitä on selittämistä.

Otin tänään letit pois kun pää alkoi kutista niin paljon; hiuksissa oli kilon verran hiekkaa ja suolaa uimisen ja rantajoogan jäljiltä. Nyt illalla meidän piti lähteä katsomaan Youssou Ndouria, mutta koska sekä minä että Lisa ollaan vähän kipeitä, päätettiin mennä sittenkin vasta ensi viikonloppuna, vaikka silloin onkin paljon ohjelmaa: perjantaina on juhannusjuhlat keskuksessa, lauantaina alkuillasta sabar-tanssit korttelin tyttöjen kanssa. Mutta koska keikat alkavat täällä keskimäärin kahdelta yöllä, niin sabarin jälkeen ehtii ihan mainiosti vielä kuuntelemaan Youssou Ndouria.

Madame Recyclage eli ympäristöprojektin kuulumisia

Täällä tykätään lempinimistä. Samalla ihmisellä voi olla monta lempinimeä, jotka vaihtelevat tilanteen mukaan. Monta viikkoa pojat kutsuivat minua Madame Fatayaksi, koska tarjosimme silloin ensimmäisessä naistenillassa fatayoja, ja jostain syystä kaikki kuvittelivat, että se oli minun idea (ja että minä olin niin ilkeä, etten halunnut antaa pojille yhtään fatayaa). Sitten minusta tuli Madame Environnement eli Rouva Ympäristö, joka komensi kaikkia laittamaan roskat roskikseen. Nykyisin olen enimmäkseen Madame Recyclage eli Rouva Kierrättäjä, koska revin jatkuvasti paperinpaloja kierrätyspaperin valmistusta varten tai leikkelen ja virkkaan muovipusseja. Hannaa muuten sivunmennen sanoen kutsuttiin yleensä Hanna-boyksi (boy-liitettä käytetään lapsista ja usein myös itseä nuoremmista henkilöistä), en tiedä miksi minua sanotaan rouvaksi, olenko sitten niin paljon vanhemman näköinen kuin Hanna..?

Pienestä naljailusta huolimatta kierrätysidea alkaa saada kannattajia. Babsku tosin huutelee aina, kun näkee minun repivän paperia, että ”Trions pour recycler!” eli lajitelkaamme kierrätystä varten – mistä mahtaa olla tuollaisen sloganin kuullutkin. Mutta Doudou on innostunut tekemään minun kanssa kierrätyspaperia, ja monet muutkin osallistuvat paperin repimiseen tuossa sisäpihalla istuskellessaan. Eilen esimerkiksi laskin, että neljä yhdeksästä pihalla istujasta repi paperia samalla kun juteltiin kaikenlaista. Olen monta viikkoa jankuttanut siitä, että keskuksessa pitäisi aloittaa pienimuotoinen jätteiden lajittelu, jossa kerättäisiin erikseen paperi ja pahvi, muovipussit (ne pestään ja niistä virkataan laukkuja ym.) ja biojäte. Olen jo sopinut Patte d’oien koulun rehtorin kanssa, että koulussa aloitetaan kompostikokeilu – tosin nyt tulee kesäloma, joten kompostin aloittaminen jää syksyllä keskukseen tuleville Marille ja kumppaneille, jotka aikovat jatkaa ympäristökasvatusprojektia. Mutta siihen asti biojätteen voi syöttää lampaille, jotta ne saisivat välillä muutakin ruokaa kuin pahvia ja seinämosaiikkia. Sillä eihän siinä ole mitään järkeä kantaa helposti kierrätettävää jätettä tuohon läheiselle laittomalle kaatopaikalle. Perjantaina Babsku lupasi, että voimme yrittää lajittelun aloittamista, vaikka olikin sitä mieltä, että menee ainakin vuosi ennen kuin ihmiset oppivat systeemin...

Tässä nypimme Doudoun ja Siren kanssa paperimassaa. Kuva on otettu joskus huhtikuussa, jolloin paperia tehtiin Lauran opastuksessa.

Lajittelun ja kierrätyksen hyödyllisyys ei yksinkertaisesti ole monelle ihmiselle täällä mikään itsestäänselvyys, siksi sille vähän naureskellaan. Samoin monet ihmettelevät, miksi puhun lapsille ilmastonmuutoksesta, kun se on niin monimutkainen asia – tai miksi ylipäätään puhutaan ilmastonmuutoksesta, kun on on niin paljon tärkeämpiäkin ympäristöongelmia... Kun vain saisi aikuiset ihmiset kuuntelemaan, niin heille olisi kyllä vaikka mitä sanottavaa ympäristöasioista. Usein aikuisilla on kuitenkin niin vahvat ennakkoasenteet (kuten että ilmastonmuutos ja jäätiköiden sulaminen on enimmäkseen eurooppalaisten ongelma) ja sitten vaan naureskellaan ihmiselle, joka ottaa ympäristöongelmat tosissaan ja sanotaan, että ota nyt vähän rennommin. ;) Yhtenä iltana kuitenkin Babsku tuli keskukseen ja antoi minulle hienon laukun, joka on tehty kierrätetyistä limsatölkeistä, ja sanoi että hän halusi muistaa minua jotenkin, kun teen niin hyvää ja tärkeää työtä. Olin niin liikuttunut, että sanoin vaan suomeksi ”kiitos”, johon Babsku vastasi että ”Ñoko bokk. We’re a team.”

Lähtöjä ja saapumisia

Pitkän tauon jälkeen en oikein tiedä, mitä kirjoittaisin. Paljon on taas tapahtunut ja ihmiset ympärillä vaihtuneet; Timo tuli edellisviikon perjantaina, siitä parin päivän päästä Hanna lähti kotiin, Lisa ja Ida tulivat residenssiin viime viikon torstaina, sitten Paula lähti kotiin ja viime viikonloppuna Timo palasi Brysseliin. Ngorilla vietetyn viikon jälkeen oli hassua herätä viime sunnuntaina oman hyttysverkon alta täällä keskuksessa. Piti itse keittää aamuteetä, kun aiemmin Hanna teki aina teen valmiiksi ja herätti sitten vasta minut. Kyllä oli kurjaa. Valitin pojille aamupalan valmistamisen vaikeutta, ja minun käskettiin käydä aamuisin Bakrin kahvilassa cafe touballa, ja ostaa tonnikalaleipä siitä vierestä. Mutta kun siinä kahvissa on vähän liikaa sokeria heti aamusta nautittavaksi, enkä edes syö tonnikalaa... Maanantaina aamulla sitten nukuin oikein tarkoituksella pommiin, ja ajattelin etten syö ollenkaan aamupalaa. Mutta eikös Ida ollutkin käynyt ostamassa leipää, ja joskus puoli yhdeksältä (kun olin torkuttanut herätyskelloa vasta n. 40 minuuttia) kuului kutsu aamiaiselle! Eli ehkä tämä tästä alkaa taas sujua. ;)

Pidin lomaa koko sen viikon, minkä Timo vietti täällä. Yksi lomaviikon kohokohtia oli ehdottomasti visiitti Madeleine-saarille. En viitsi edes alkaa kehua, että miten kaunista siellä oli, katsokaa itse:




Mainitsemisen arvoinen on myös viime viikon perjantaina Mbaye Dieye Fayen keikka, jossa päästiin tanssimaan blokassia oikein livenä. Oli aika hupaisaa. Artisti osoitti meitä heti keikan alkupuolella, ja totesi, että "Là, c'est la France". Mihin me tietysti vastattiin heti, että ei tässä mitään ranskalaisia olla, vaan suomalaisia; "Ahaa, Helsinki!", kuului vastaus. Sitä ei lähdetty enää korjaamaan, meni ihan tarpeeksi lähelle. Joka tapauksessa ylimääräisestä huomiosta (jouduttiin myös tanssimaan Lisan ja Idan kanssa soolot pienen tama-rummun tahdissa) huolimatta oli hauska ilta.

Tällä viikolla palasin taas töiden pariin ja olen opetellut uusia arkipäivän rutiineja Idan ja Lisan kanssa ja myös itsekseni. Hassua miten se arki vaihtelee sen mukaan, keitä residenssissä milloinkin asuu. Kaikkien kanssa on ollut kivaa, mutta erilaista. Olen huomannut olevani vähän laiska; se taisi olla Hanna joka aina komensi minua tekemään töitä ja joka huolehti siitä, että jääkaapissa oli ruokaa... Erään asian suhteen olen kuitenkin ryhdistäytynyt aivan oma-aloitteisesti, sillä olen alkanut opetella wolofia vähän tarmokkaammin. No, en tiedä miten oma-aloitteista se toisaalta on, sillä Lisan tulon jälkeen ranskan puhuminen täällä keskuksessa on vähentynyt huomattavasti (Lisa ymmärtää todella hyvin wolofia). On kuitenkin ollut rohkaisevaa huomata, miten jo tämän viikon aikana olen alkanut ymmärtää paljon enemmän sitä, mistä milloinkin puhutaan. Eilen olin tosi ylpeä, kun minulta kysyttiin olinko ollut koulussa, ja sitten osasin ihan itse wolofiksi selittää, että en ollut aamupäivällä koulussa vaan rannalla, ja että teimme siellä Lisan kanssa joogaa ja että se oli kivaa. ;)

Muuten olen viettänyt aika paljon aikaa Souleymanin siskon Coumban kanssa, joka on opettanut minua virkkaamaan muovipusseista kaikenlaisia juttuja (toistaiseksi olen saanut aikaan epäonnistuneen rannekorun ja yhden kassin pohjan). Lisäksi on juotu ataya-teetä ja istuskeltu ja juteltu kaiken maailman asioista keskuksen poikien kanssa. Yhtenä päivänä meillä oli esimerkiksi mielenkiintoinen keskustelu homoseksuaalisuudesta, jossa suomalaisten ja senegalilaisten mielipiteet olivat aika kaukana toisistaan, mutta ainakin molemmat osapuolet oppivat paljon toistensa ajatusmaailmoista.

Loppuun vielä yksi kuva, jossa näkyy vähän minun "uudet" letit, jotka tosin on jo kaksi viikkoa vanhat ja alkaa pikkuhiljaa kulahtaa. Mutta kyllä niitä vielä viikon tai kaksi kehtaa pitää.

Joo Joo - Moi Moi - Nukkumaan...

Palauduin kotiin eilen illalla ja vähän nukutun yön jälkeen raahauduin yliopistolle hoitamaan sekalaisia asioita. Matka Suomeen oli pitkä ja uuvuttava, mutta sujui mutkattomasti kaikista peloista huolimatta. Lennot olivat aikataulussa ja osasin suunnistaa lentokentillä ilman suurempaa sähläämistä. Tosin Dakarin lentokentällä yksi virkailijoista yritti saada rahaa vastineeksi täyttämästään lomakkeesta. Selitin kauniisti ranskaksi ja osin wolofiksi että jätin kaikki rahat ystävälleni lentokentän ulkopuolelle ja sainkin lopulta lomakkeen itselleni.

Matkalla tapahtui myös onnekas sattuma, kun keskustelin Helsinkiä kohti suuntaavassa koneessa vierustoverini kanssa. Mies työskenteli Brysselissä eurokraattina (Timon opettama uusi sana) ja alkoi kyselemään minulta kaikkea matkastani. Kerroin yleisesti Senegalista sekä työskentelystäni siellä ja mainitsin myös gradustani. Aihe kiinnosti eurokraattia kovasti ja lopulta hän antoi minulle kaksi sähköpostiosoitetta ulkoministeriöön ja johonkin suurlähetystöön henkilöille, joilta voisi saada taustamateriaalia graduani varten...aikas hienoa!

Viimeinen päivä Senegalissa oli aika omituinen. Olin keskuksessa koko päivän: pakkailin, hoidin keskeneräisiä asioita ja tapasin ihmisiä. En oikein kyennyt ajatelemaan, että näen kaiken viimeistä kertaa, joten kaikki sujui aika tavalliseen tapaan. Ainoastaan ihmisiä tuli kysymään, että lähdenkö Suomeen, kyselivät miksi ja olivat pahoillaan. Lisäksi sain monta kertaa kuulla viljelemiäni sanoja joo joo, moi moi, nukkumaan.. :)

En pitänyt laisinkaan läksiäisiä, koska koin ajatuksen liian ahdistavaksi. Halusin päivän sujuvan mahdollisimman arkipäiväisesti ilman ohjelmanumeroita. En osannut hyvästellä ihmisiä, koska en tiennyt mitä olisin sanonut tai miten käyttäytynyt. Näin ollen laitoin alle muutaman kuvan aiemmin olleista läksiäisistä.
Kuva koko joukosta Satun ja Lauran läksiäisissä N'goreella.

Kuva Marian läksiäisistä keskuksessa. Tosin tässä vaiheessa Maria oli jo matkalla kotiin.

Tajusin oikeastaan vasta taksissa lentokentälle, että nyt olen lähdössä ja sitten tuli vähän itkukin. Oli kyllä ihan hirveän ikävää lähteä kotiin ja jättää kaikki ihanat ihmiset Senegaliin! Täällä Suomessa on kyllä outoa, katselin silmät pyöreänä linja-auton ikkunasta maisemaa: metsää, järviä, hienoja taloja, roskattomia katuja ja tyhjyyttä. Joka puolella näkyi paljon asioita, mutta vähän ihmisiä...Joo...Jatkan nyt elämääni täällä erilaisessa ympäristössä ja Johanna jatkaa ahkerasti blogin kirjoittamista ja senegalilaisen elämän kuvaamista. Joten moi moi, lähden nyt nukkumaan...

Vanhoja ja uusia ystäviä

Aloitettiin keskiviikkona suursiivous residenssissä, jotta yölliset ystävämme kirput katoisivat. Ensin Babsku, Sire ja Doudou kastelivat residenssin olkiseinät ja edellispäivänä kannettiin yhdessä kaikki tavarat sänkyjä myöden ulos huoneista. Vaatteet laitettiin auringon paisteeseen ja muut tavarat ympäri keskusta. Johannan piti lähteä tekemään lettejä ja erityisesti mulla oli kiire päästä vähäksi aikaa N'gorelle rannalle, jotta saan viimeiset rusketukset ennen Suomeen lähtöä. Babsku huomasi, että olin hieman kiireisen tuntuinen ja antoi luvan lähteä rannalle ja jättää loput työt pojille. Lähdettiin sitten Paulan kanssa niin kiireellä, että unohdettiin aurinkovoide kotiin ja nyt ollaan mukavan punaisia. Alla kuva residenssistä.

Kun tultiin kotiin muutaman tunnin päästä, Babsku ja Sire olivat siivonneet koko residenssin ja vartioivat kiltisti meidän tavaroita. Sitten raahattiin kamat takaisin sisään eikä ainakaan viime öinä yölliset ystävät olleet jättäneet lisää puremia. Sen sijaan olemme saaneet uusia ystäviä: Mirkun ja Sirkun. Sisarukset ovat pieniä hiiriä, jotka nauttivat meidän kanssa iltapalaa, etenkin mangot tuntuvat olevan Mirkun mieleen. Sirkku sen sijaan esimerkiksi katselee itseään mielellään peilistä. Uudet ystävämme ovat ihan söpöjä eivätkä läheskään yhtä vaivalloisia elämänkumppaneita, kuin kirput. Alla kuva Mirkusta matkalla mangolle!

Eilen nautimme Johannan kanssa viimeistä yhteistä aamiaista täällä residenssissä, koska illalla Johanna muutti viikoksi N'goreen Timon kanssa. Ennen kouluun lähtöä nautimme vain kevyen aamiaisen, koska Paula teki aamiaiseksi ison kasan lettuja mansikkahillon kera. Taapersimme cafe Touban kautta kouluun, joka oli hiljainen ja tyhjä. Yhtään luokkaa ei ollut paikalla, joten tultiin takaisin kotiin lettuja odottamaan. Näin ollen viimeinen oppituntini jäi hieman erilaiseksi, kuin olin kuvitellut. Sinänsä vähän tylsää etten päässyt enää näkemään koulun oppilaita. Alla kuva koulun edestä, jossa maleksitaan viimeisenä "koulupäivänä".

Muuten eilinen päivä olikin yhtä juoksua. Johannan lettien teko venyi päivällisestä myöhään yöhön, joten vietettiin viimeinen yhteinen päivä täällä Santhiabassa lettejä tehden. Itse istuskelin Johannan seurana, purin Soulemanin siskon lettejä, ravasin residenssillä hakemassa tavaroita, pakkaamassa Johannan kassia ja informoimassa Babakaria. Johanna lähti lähes suoraan lettien teosta Timoa kentälle vastaan, mutta onneksi kuitenkin ehti ajoissa. Tänään oltiin yhdessä N'Goreen rannalla ja syömässä päivälliseksi munapatongit tutuksi tulleessa grillissä. Tänään vietän viimeisen yön täällä residenssissä, huomenna menen N'Goreen viettämään viimeistä iltaa Senegalissa yhdessä Johannan ja Timon kanssa ja maanantaina ollaan kaikki koko päivä Santhiabassa. Sitten tupsahdankin jo Suomeen....outoa!

N'goreen saarella yksi ihanimmista paikoista istuskella, pohdiskella ja katsella merelle.

Huipputehokasta ohjelmaa

Ajattelin jatkaa arkisilla teemoilla ja muutamalla kuvalla arkielämästä. Alla Johanna kävelemässä kotiin bussipysäkiltä (eli sattumanvaraisesti jostain kadunvarrelta mihin bussi sattuu sinä päïvänä pysähtymään ). Joka paikassa on hirmuisesti hiekkaa ja varsinkin isojen teiden varsilla kulkiessa hiekka pöllyää ikävästi. Tosin nyt siihen on jo tottunut eikä siihen kiinnitä kovinkaan paljon huomiota...paitsi, kun sitä on silmissä, korvissa ja suussa.

Seuraavassa kuvassa Johanna ja Abdou pesemässä pyykkiä. Lapset tulevat usein kertomaan meille suomalaisille miten pyykkiä pestään, koska pesemme sitä väärin...? Abdou kyllä ottaa oppia Johannalta ja on suureksi avuksi. Johannasta on tullut erinomainen pyykkäri ja olen ollut tyytyväinen Johannan antamaan panokseen kotityörintamalla.

Viimeinen viikko on ohjelmoitu huipputehokkaastii, joten kiirettä pitää. Ensinnäkin tänään siirryttiin koulussa roskateemasta ilmastonmuutoksen käsittelyyn ja saatiin valmisteltua tarvittavat materiaalit loppuun eilen illalla. Ennen lähtöäni pitäisi vielä valmistella oppitunteja myös lähtöni jälkeiselle ajalle, jotta Johannalle ei tulisi kiire oppituntejen pitämisen kanssa. Ilmastonmuutos vaikuttaa olevan aika vieras ja vaikea aihe lapsille, joten oppitunnit on valmisteltava huolellisesti. Oppilaat seurasivat kyllä ihan kivasti mukana, mutta sekoittivat esimerkiksi kasvihuoneen ja kasvihuoneilmiön toisiinsa :)

Toiseksi suurin osa graduhaastattelujen tekemisestä on jäänyt viimeiseen viikkoon, mutta onneksi ollaan jo loppusuoralla ja tarkoitus olisi tehdä viimeiset haastattelut tänään. Ottaen huomioon afrikkalaisen aikakäsityksen, on kuitenkin hyvin todennäköistä, että jotain aikatauluun liittyviä mutkia tulee eteen. Graduhaastattelujen tekeminen on onnistunut hyvin ja olen saanut todella mielenkiintoista materiaalia haastateltavilta. Täytynee todeta, että ilman Johannan henkistä tukea ja etenkin tulkkausta haastattelut olisi jääneet tekemättä. Johannalla on graduhaastattelujen lisäksi myös omat opiskelujutut jääneet tähän viikkoon, joten nyt pakerretaan opiskelujuttuja ihan urakalla.

Kolmanneksi kummallekkin on alettu tekemään lettejä tällä viikolla. Johannalla urakka alkoi tänään ja mulla maanantaina. Luultavasti lettini olisivat valmistuneet tänään, mutta hiukset loppuivat kesken. Hiusvärini on hieman erilainen, kuin paikallisilla, joten hiusten saatavuudesta ei ole täyttä varmuutta. Edelliset hiukset löytyivät sattumalta yhdestä kaupasta, jossa kauppias kaivoi ne takahuoneesta pölyisinä ja oli pakettiin eksynyt muutama kärpäsenraatokin. Mutta Ami lupasi huomenna lähteä hiusten metsästykseen, jotta päähäni ei jäisi letitöntä kaistaletta :)

Neljänneksi kiirettä aiheuttaa muut keskeneräiset työt ja lisää töitä olisi tulossa koko ajan. Pitïsi vielä maalata valmiiksi keskuksen seinässä oleva kyltti, mikä jäi Satulta kesken. Syy miksen ole vielä tehnyt kylttiä valmiiksi on ruskean maalin puute. Babsku on suhteellisen hyvä unohtamaan asioita, eikä ole lukuisista huomautuksistani huolimatta vielä muistanut maalin ostoa. Alla kuva keskeneräisestä kyltistä, tosin olen täydentänyt sitä jo puhelinnumerolla ja puolikkaalla kädellä :) Vieressä kyltti, jonka tein ympäristäprojektiin liittyen. Siinä lukee: Puhdas katu - älä heitä roskia maahan.

Sitten tarkoitus olisi vielä maalata Simolle puiseen Afrikan karttaan jokin kuva, myös tämä prosessi on kesken edellisestä syystä johtuen. Lisäksi keskeneräisiä on pari muuta taiteellista projektia. Mutta kyllä vielä on rutkasti aikaa ja loput jää sitten Johannalle ja pojille! Olen tainnut kuitenkin olla viime päivinä hieman tavanomaista kireämpi ja ollut hieman ärtynyt monestakin syystä, kuten lasten aktiivisuudesta, huomautuksista kielitaidottomuudestani, tietokoneella istumisesta ja tietokoneen toiminnasta, odottamisesta, kahvin puutteesta, avainten katoamisesta, siivoamisesta ja etenkin joustavista aikatauluista :)

Muuten arki sujuu tavanomaiseen tapaan eikä täältä lähtöä meinaa oikein konkreettisesti tajuta. Joka päivä on kuitenkin mielessä, että tämä on viimeinen tiistai, keskiviikko jne. ja yrittää parhaansa nauttia kokemuksista, jotka liittyvät sen päivän tavanomaisiin rutiineihin. Lisäksi päivittäin joku tulee kysymään, että olenko lähdössä takaisin Suomeen ja sanovat jotain mieltä herkistävää. Kuten Babsku tänään lounaalla sanoi, että sen tulee ikävä muo, kun lähden Suomeen. Kyllä munkin tulee ikävä...

Viimeiset arkipäivät ja omituiset sattumat

Kirjoitin blogin jo eilen, mutta loppumetreillä se katosi, joten yritän nyt uudelleen! Ajattelin kirjoittaa vähän normaaleista arkipäivistämme, mutta ensin on mainittava muutama omituinen sattuma viikon saldosta:

Ensinnäkin olen joutunut ostamaan kahdet uudet rantasandaalit. Toiset ostin alkuviikosta, kun jalastani toinen tipahti viemäriin. Oltiin Johannan ja Paulan kanssa markkinoilla etsimässä tuliaisia kotiväelle ja katseeni oli kiinnittynyt runsaaseen tavaratulvaan. Yht'äkkiä tunsin tipahtavani alaspäin: olin astunut koloon, jonka alla oli viemäri ja toinen jalkani oli kokonaan maanpinnan alapuolella. Olin siinä sitten lytyssä yläruumis maantasalla. Voin vain kuvitella kuinka hassun näköinen olin...varsinkin paikallisten mielestä: Onneton tubaabi jalka viemärissä. Toiset sandaalit taas tulivat tarpeelliseksi, kun omani varastettiin eilen rannalla, jossa olimme viettämässä aikaa torstain naistenryhmän kanssa.

Toiseksi tullessamme rannalta jouduimme omituisen car rapidin kyytiin. Kulkuneuvo oli parkkeerattu heti rannan viereen, vaikka normaalisti on käveltävä isolle tielle. Ensin meidät yritettiin kiskoa väkisin toiseen rapidiin, eikä ajoneuvon rahastaja meinanut millään tajuta ettemme kaikki kahdeksan tyttöä mitenkään mahdu kyytiin. Lopulta menimme seuraavaan rapidiin, jonka rahastaja oli poltellut ilmeisesti muutakin kuin tupakkaa. Yksi rahastajana olleista pojista tipahti kyydistä heti alkumatkalla...en ehtinyt näkemään kävikö huonosti. Toiset pojista riippuivat vaarallisesti oviaukossa ja lopulta poliisikin otti meidät kiinni. Ilmeisesti pieni ''keskustelutuokio" auttoi ja lopulta pääsimme perille.

Viimeinen viikko täällä Senegalissa on alkanut ja arkipäivän rutiinit koetaan viimeisen kerran. Huomenna menen viimeisen kerran kuuntelemaan poikien baifal-laulu harjoituksia ja torstaina itse esitystä. Viimeisiä kokemuksia on runsaasti eikä sitä edes halua ajatella. Pieniä arkipäiväisiä asioita tulee hirmuisen ikävä, kuten aamuja, kun saan työskennellä ja juoda aamukahvia rauhassa ennen Johannan herättämistä ja aamupalan tekemistä. Oppitunneille menemistä, joista yksikään ei suju samalla tavalla ja usein sattuu asioita, joita Suomessa ei voisi kuvitellakkaan tapahtuvan. Cafe Touban juontia kahvikioskilla aamutuntien jälkeen, Babskun huutoa syömään ruokaa, Rapidoilla kulkemista ja etenkin kaikkia ihmisiä sekä naurua kileimuurista huolimatta...

Tänään pidimme viimeiset sunnuntain oppitunnit, jotka sujuivat yllättävän hyvin: kaikki lapset sekä opettajat tulivat paikalle, saimme käsiteltyä tunnin aiheen ja askartelutuokiokin sujui rauhallisesti, ilman onnettomuuksia tai sekamelskaa. Oppituntien jälkeen menimme Babskun luo syömään jogurttia, josta on muodostunut yksi sunnuntain rutiineista. Tällä kertaa oli meidän tyttöjen vuoro ostaa jogurtin valmistamiseen tarvittavat aineet. Emme tienneet mitä kaupasta olisi pitänyt tuoda, joten veimme kasan banaaneita Babskun luo ja annoimme rahaa muita tarvikkeita varten. Odottelimme sitten tuokion (eli noin tunnin) ja jogurtti oli valmis. Katselimme samalla DVD:ltä televisiosarja Pakoa, joka on täällä paikallisten keskuudessa suuri hitti tällä hetkellä. Tosin luulen, että Johannakin on tainnut jäädä koukkuun :)

Eilen olimme Dakarin keskustassa ostamassa tuliaisia (eli kenkiä ja leipää itsellemme). Menimme kummatkin matkat bussilla ja olimme ylpeitä itsestämme, koska matkat sujuivat hyvin ja osasimme jäädä kyydistä pois oikealla pysäkillä. Keskustassa oli ihmeen hiljaista ja saimme tehdä ostoksia suhteellisen rauhassa. Viime kerralla Marian kanssa keskustassa kulkeminen oli tosi painostavaa. Meitä ahdisteli koko ajan runsaslukuinen joukko erilaisia myyjiä, joista etenkin yksi käyttäytyi melko aggressiivisesti. Myyjä esimerkiksi kutsui meitä rasisteiksi, koska oli nähnyt meidän tulevan ulos malilaisen henkilön omistamasta kaupasta, emmekä tulleet hänen myymäläänsä....emme tietenkään voi tietää kuka myyjistä on alunperin malilainen ja kuka senegalilainen. Saimme kuulla lukemattomia kertoja toubaabiksi ja punakorvaksi herjaamista.

Joten ihan kaikkea ei tule ikävä :) Listaan kuuluvat myös lukuisat pienet eläimet, jotka kesää kohden mentässä tuntuvat kasvavan sekä lukumäärältään että kooltaan, kuten kärpäset, jättiampiaiset, jättitorakat ja etenkin sängyssä asuvat ystäväni kirput (joille olen jo alkanut puhumaan).

Alle olen laittanut muutaman kuvan tavallisista arkipäivistämme:

Minä askartelemassa roskaukkoa sunnuntain oppituntia varten huoneemme lattialla.

Yhteinen ruokailuhetki. Kyseessä kastajaistilaisuuteni, jossa söimme puuroa jogurtin kera.

Olemme Johannan kanssa juuri tulleet aamun oppitunneilta ja istuskelemme cafe touballa Babskun ja Baban kanssa kahvilan edessä.

Laura ja Paula ylittämässä katua Grand Yoffissa. Kuljemme kyseistä reittiä lähes joka päivä, kun menemme Shellille, pankkiautomaatille, linja-autoasemalle, N'goriin rannalle tai ostamaan päivittäistä hedelmälastia, johon kuuluvat banaanit, mangot ja omenat. Kuvassa myös car rapidoja sekä liikennepoliisi...

Vuohia kuljetetaan mitä oudoimmilla kyydeillä, jotka yleensä hirvittävät aika kovasti. Tässä vuohi on sidottu auton katolle, jossa se makaa kaiken ruuhkan keskellä. Kuva on otettu Car rapidista matkalta Lac Roselle.

Kuva Car rapidin sisäpuolelta. Paula on päässyt etupenkille istumaan, missä on paras näköala, eniten liikkumatilaa ja ehdottomasti mukavinta matkustaa. Car rapidien tuulilasit on koristeltu kuvakollaaseilla, joiden aiheena ovat yleensä joko uskonnolliset vaikuttajat tai kauniit naiset.

Lomalla ja muita kuulumisia

Viime päivityksestä on aikaa, kun täällä päivät ja tapahtumat kulkevat tällä hetkellä niin nopeaan, että hyvä kun itse pysyy perässä. Saati että tässä ehtisi toisten iloksi jotain kirjoitella. Tässä pientä yhteenvedon tapaista nyt kumminkin.

- Viime viikon torstaina meillä oli täällä Suomen ulkoministeriöstä kaksi tarkastajaa arvioimassa projektia. Päivä oli pitkä ja tapahtumarikas, aikataulussa ei tietenkään pysytty ja noin puolet suunnitellusta ohjelmasta jäi käymättä läpi, mutta hauskaa oli!

- Perjantaina lähdimme Hannan, Omarin ja Baban kanssa viikonloppulomalle Saloum-joen suistoalueelle. Ikimuistoinen menomatka kesti viisi ja puoli tuntia, jota ennen olimme jo odottaneet kaksi tuntia bussissa istuen sitä, että lähdettäisiin liikkeelle. Bussi oli rikki, ja tämän tästä jouduttiin pysähtymään ja lisäämään vettä jäähdyttäjään (tai jonnekin sinne konepellin alle, ei ole oikein nämä auton moottoriin liittyvät termit hallussa). Lisäksi lattian raoista puhalsi koko matkan ajan tulikuumaa ilmaa, niin että kengät meinasi sulaa kiinni lattiaan ja muutenkin oli aika lämmin. En ehkä ole saunassakaan ikinä hikoillut niin paljon kuin siellä autossa. Baban ja Omarin kestovitsinä koko matkan ajan oli kääntyä aina välillä katsomaan joko Hannaa tai minua, ja ilmoittaa sitten selkeällä suomenkielellä, että "Punainen!"

Mökkejä, joissa olimme yötä Mar Lojin saarella.

Matka oli kuitenkin ihana, suistoalueella oli kaunista ja olimme kaksi yötä Mar Lojin saarella sellaisissa kivoissa pienissä bungaloweissa. Veneretkeilimme ja näimme liskoja, mangrovemetsiä, pelikaaneja ja hyppykaloja (siis sellaisia kalaparvia, jotka hyppelivät vedenpinnan yläpuolelle). Oli muuten hauskaa, kun veneretkellä opas puhui tietysti ranskaa, ja minä käänsin Hannalle: "Joo, se sanoi että noita mangrovejuttuja on kahta lajia ja tossa kasvaa niistä toista, en mä tajunnut mitä eroa niillä on, enkä mä oikein ymmärrä näitä kasvien nimiä ranskaksi. - - Tuolla menee nyt tommonen lintu, se sano kyllä sen nimen mut mä unohdin sen jo enkä mä kyllä muutenkaan tiennyt mikä se on suomeksi." Hanna sai siis opastuksesta erityisen paljon irti.

Lisko, josta Hanna onnistui sinnikkään metsästyksen jälkeen saamaan hyvän kuvan.

Lomalla otettiin rennosti, grillattiin kalaa ja oltiin päivänokosilla ja käytiin kävelyllä ja katseltiin vettä ja saaria. Ainoa seikkailu oli, kun syötiin katkarapuja, ja Baba sai niistä allergiakohtauksen ja käveli rintaansa takoen ja hengitys vinkuen ympäri kämppää puolisen tuntia, kunnes matka-apteekistani löytyneet antihistamiinit pelastivat tilanteen. Kotimatka taittui vajaassa kolmessa tunnissa, ja täällä olikin taas täysi hulina päällä, lapset riehuivat ja kaikki huusivat ja musiikki pauhasi... Tuli vähän ikävä sinne saarelle luonnon rauhaan.

Näiden kalojen nimi ei meinannut millään selvitä. Vasta viides henkilö, jolta kysyimme, muisti kalojen wolofinkielisen nimen olevan safa. Ranskankielisestä nimestä ei ollut mitään tietoa kellään.

- Nettiyhteyksien kanssa on ollut vaikeuksia, kun viime torstain hulinassa joku onnistui varastamaan keskuksen modeemin, eikä langaton yhteys toimi vieläkään. Lisäksi aina sähkökatkoksen jälkeen (niitä on usein iltapäivisin) yhteys on jonkin aikaa poikki.

- Mangokausi on parhaimmillaan, ja kilo mangoja maksaa 0,50-1,00 euroa. Syömme mangoja monta kertaa päivässä, ja annamme parhaimmille yksilölle nimiä ja muistelemme niitä jälkeenpäin lämmöllä. Suomessa ei ikinä saa samanlaisia mangoja kuin täällä - Hanna aikookin ostaa niitä tuliaisiksi kotiin.

- Maria lähti maanantaina kotiin, mutta Paula jäi vielä pariksi viikoksi meidän seuraksi. Mariaa on nyt ikävöity pitkin viikkoa - minä erityisesti siksi, että kukaan ei enää naura huonoille vitseilleni. Ai niin, Maria, jos luet tätä niin voitko lähettää s-postitse ne meidän lomakuvat, joita ei ehditty siirtää sun koneelta pois? Kiitos. Sitä ennen en saa blogiin kuvia matkalta.

- Maanantaina kun olimme koulussa pitämässä tuntia, niin luokan opettaja nukahti tunnin aikana... Että niin mielenkiintoista tämä meidän työmme on kaikkien mielestä. Maanantaina oli muutenkin huono koulupäivä, jouduin uhkaamaan kahta eri luokkaa, että "nyt jos ette ole hiljaa ja kuuntele, niin minä en viitsi pitää tätä tuntia enää, kun ei minun ole mikään pakko olla täällä." Muuten työt sujuu mukavasti, etenkin kun olen lakannut pitämästä suurinta osaa atk-tunneista (tai siis oppilaat eivät ilmesty paikalle - ehkä niillekin on selvinnyt, etten ole mikään suuren luokan atk-ihminen).

- Olimme tänään rannalla, jossa leikin "en minä enää pala" -leikkiä ja poltin reiteni, kun en jaksanut laittaa niihin aurinkovoidetta. Kesä on alkanut, lämmintä piisaa ja rannalla on hirmuisesti ihmisiä. Myös torakoita on kuumuuden myötä alkanut näkyä enemmän.

- Ötökkä-uutisista vielä: kirppuja myrkytettiin, ja ne katosivat! ...kolmeksi päiväksi. Tänään aamulla oli taas uusia kirpunpuremia kaikilla. Valitin Babskulle kymmenettä kertaa kirpuista ja siitä, että seinän väliin tunkevat kissat ihan varmasti tuovat niitä meille - Babsku lupasi ryhtyä sotaan kissoja vastaan, ja sanoi samassa lauseessa myös sanan 'bensiini'. En esittänyt jatkokysymyksiä, koska kaikkia asioita ei edes tarvitse tietää.

Lopuksi esitän vaatimattoman ihmettelyni siitä, ettei kukaan enää lähetä minulle sähkopostia (paitsi Kaiju - kiitos!). Mitä mahtaa kuulua siskolle uuteen työhön ja asuntoon Helsingissä? Entä miten Terhi pärjäilee paritanssiartikkelimme kirjoittamisen kanssa? Monen muunkin ihmisen kohtalo askarruttaa mieltä. Jään odottamaan postia.

Läksiäisiä ja sulhasehdokkaita

Sunnuntaina meidät oli kutsuttu N'goriin Satun ja Lauran luo läksiäisiin, sillä Laura ja Tuomas lähtivät eilen Suomeen. Satu ja Teemu jäävät vielä vajaaksi viikoksi, mutta emme ehdi enää heitäkään nähdä, kun lähtevät käymään Gambiassa, mokomat. Toivottavasti nähdään tyttöjä vielä joskus Suomessakin! Jäämme kaipaamaan erityisesti Satun pohjatonta Marianne-pussia. ;)

Ennen läksiäisiin lähtöä ostin Simolle kaksi fatayaa, koska hänelle oli tullut ensimmäisen naistenillan jälkeen hillitön fataya-päähänpinttymä. Joka päivä selitti mulle niistä fatayoista ja kutsui Madame Fatayaksi... Simo oli onnellinen, mutta kun päästiin N'goriin, niin sitten vasta riemu ratkesikin; tytöt oli ostaneet fatayoita ison kasan! Lisäksi oli vielä couscous-salaattia ja lettuja ja muuta hyvää. Myös viiniä. Istuimme kattoterassilla, koska tuuli ei ollut niin kova, että salaatinlehdet olisivat lähteneet lentoon (kuulemma monena iltana näin on vaarassa käydä, kun mereltä oikein kunnolla puhaltaa). Ilta oli mukava; Doudoulla oli kitara ja Satun balafon otettiin myös käyttöön, sitten tanssittiin ja pojat lauloivat. Lauloimme Marian kanssa lopulta myös vähän Ultra Brata, mutta sitä ei kukaan tanssinut... Teemu ja Tuomas saivat senegalilaiset nimet - toisesta tuli Babacar ja toisesta Doudou, ja sitten otettiin innokkaasti kuvia missä oli kaimat finu-finu-Babacar ja senu-senu-Babacar ja näin edelleen. Me oltaisiin varmaan istuttu puoli yötä siellä terassilla, kun viiniäkin oli vielä jäljellä, mutta Babacar ilmoitti kymmenen aikaan, että kiitos oli kivat bileet ja nyt mennään kotiin. Niin sitä sitten mentiin.

Yhtenä iltana Sire jotain kettuili meille, ettei me muka osata tanssia (ja sehän ei ole totta; kaikki osaa tanssia, omalla tavallaan ainakin). Koska olin sinä päivänä jo hymyillyt ja nyökytellyt tarpeeksi enkä enää jaksanut, niin avauduin siitä miten täällä ei kukaan opeta tanssimaan senegalilaisia tansseja, vaan heti ensimmäiseksi lykätään ihminen yksin piirin keskelle ja käsketään tanssia. Ja jos on sattunut elämään hiukan erilaisessa tanssi- ja musiikkiympäristössä kuin mitä täällä on, eikä ole innokas afrotanssin harrastaja, niin sitä saattaa ihminen mennä ihan lukkoon, niin ettei osaakaan tanssia. Mutta jos luotaisiin sellainen ilmapiiri, missä tanssiminen ei olisi heti esiintymistä, ja joku vaikka viitsisi vähän opettaa niitä liikkeitä, niin voipa olla että se tanssiminen sujuisi vähän paremmin.

En tiedä oliko sattumaa vai Siren järjestämä juttu, että tänään kadulla tuntematon nuori nainen pysäytti Hannan ja minut, ja kysyi voisiko hän antaa meille tanssitunteja. Hinnasta täytyy vielä sopia, mutta muuten tanssitunnit kuulostaa kyllä hyvältä ajatukselta. Niin ja sitten pitää vielä keksiä, mihin aikaan päivästä (tai yöstä) olisi hyvä pitää tunteja, jottei koko kortteli tulisi tänne töllöttämään. Tai ehkä pitää hämäyksen vuoksi aina vaihdella tanssitunnin ajankohtaa...

Tänään käytiin taas ompelijalla, koska tytöt ovat innostuneet teettämään kaikkia ihania vaatteita. Hanna kävi sovittamassa vaatteitaan ompelimon viereisessä huoneessa, jossa makaili patjalla yksi nainen, Nenne, joka kutsui meidät syömään. Käytyämme pankissa ja Shellillä menimmekin syömään; ompelimon takaoven kautta, kun emme tajunneet että sinne taloon olisi päässyt kulman takaa ihan tavallisesta ulko-ovesta. Ruokana oli kala-yassaa, jota meidät laitettiin syömään kahdestaan erilliseen huoneeseen, ja vielä pöydän ääreen! Muut söivät sisäpihalla tavalliseen tapaan. Olisimme halunneet syödä yhdessä toisten kanssa, mutta emme kehdanneet sanoa mitään, koska sitten olisi ajateltu, ettemme arvosta meidän vuoksemme nähtyä vaivaa.

Syömisen jälkeen ajattelimme vain hetkeksi istahtaa siihen sisäpihalle juttelemaan, mutta Nenne ei meinannut päästää meitä millään pois. Juotiin ensin jaffaa, sitten kolaa ja lopuksi vielä teetä. Siinä vaiheessa olimme ihan sokeripöhnässä, ja sanoimme, että nyt pitää mennä tekemään töitä. Nenne vielä vannotti meitä tulemaan huomenna uudelleen. Vierailun aikana minulle tarjottiin kahta Nennen veljeä aviomiehiksi, johon vastaukseksi vain hihittelin, kun olin ihan varma että kyseessä oli vitsi. Nyt illalla Nenne kuitenkin ilmestyi tänne keskukseen toisen veljensä kanssa, esitelläkseen meidät toisillemme (kyseinen veli ei ollut päivällä kotona, joten sanoin etten mene naimisiin kenenkään kanssa, jota en ole nähnyt...) En tiennyt miten päin olisin ollut... Myös veli näytti mielestäni vähän nololta. Täällä on joskus hirveän vaikea tietää, milloin ihmiset ovat tosissaan ja milloin eivät.

Aviomiesehdokkaista ei tänään ole muutenkaan ollut pulaa, kun naapurissa asuva, mielenterveysongelmista kärsivä mies muisti taas, että haluaa minut toiseksi vaimokseen. Pariksi viikoksi se olikin häneltä unohtunut, ja sain olla ihan rauhassa. Mutta nyt sain taas työntää tyyppiä kaksin käsin kauemmas, kun olin yksin tässä tietokonehuoneessa. Enpä kyllä haluaisi juuttua hänen kanssa kahdestaan hissiin. Mikä on tietysti aika absurdi ajatus, kun ei täällä ole hissiä missään.

Vaaleanpunaista vettä

Lauantaina vietimme ansaittua vapaapäivää lac rosella eli vaaleanpunaisella järvellä, josta kaivetaan suolaa. Matka sujui tapahtumarikkaasti, kun ajettiin laittomien taksien kanssa tutkaan ja jouduttiin maksamaan jonkinlaista sakkoa tai lahjusta. Ei saatu selville, kun kuskit ja Sire hoitivat asian. Me tubabit istuttiin vaan onnellisesti autoissa...

Nimensä mukaan järven vesi on ihanan pinkkiä, mutta vesi ei ole laisinkaan ihanan tuntuista vaan kahlatessa jaloissa olevat haavat kirvelivät ikävästi. Kuvassa Johanna järven rannalla, takana veneitä, joilla suolaa kuskattiin maihin.Järvessä ei voinut uida joten lähdettiin veneen kanssa järven yli toiselle puolelle, josta pääsi merenrannalle. Turvalliseen veneeseen mahtui runsaasti väkeä. Kuvassa alhaalta vasemmalta alkaen Paula, Teemu, Satu, Maria, Laura, Johanna ja Sire. Takana vielä meidän kuski, joka lykkäsi meidät kepillä järven yli.

Sire ylittämässä järveä.
Sire ja minä ylittämässä järveä. Takana suolakasoja...

Minä ja vaaleanpunainen vesi :)

Kuvassa suolakasoja ja miehiä, jotka työskentelivät vedessä kaivaen suolaa järven pohjasta.

Taaperrus järveltä merenrannalle on alkanut. Kuvassa Johanna, Laura ja Maria. Oli hieman aavikkomaista tunnelmaa taaperrella pari kilometriä pehmeässä ja kuumassa hiekassa. Välillä tuntui ettei koskaan päästä perille ja vähintään tuuperrun nestehukassa suurelle aavikolle :)

Olemme puolessavälissä matkaa ja osa porukasta on jo ehtinyt pitkälle meidän eteen.

Nautitaan rauhallisesta rannasta. Oli ihanaa viettää aikaa merenrannalla ilman turisteja, kaupustelijoita ja ylimääräistä hälinää.

Rannalta lähdimme syömään menomatkan varrella olevalle hotellille. Ruoka oli hyvää, mutta ranskalaiset turistipojat tosi ärsyttäviä :) Matka laittomalla taksilla ja kahdella car rapidilla kotiin kesti noin pari tuntia. Matkustaminen car rapidilla oli kyllä kivaa eikä matka tuntunut pitkältä, kun oli niin paljon ihmeteltävää ja katseltavaa. Kaikki kaupustelijat, liikenteen kulku, vuohet autojen katoilla, maisemat ja lukemattomat roskakasat.

Nuoriso valmis on taistelemaan...

Vappupäivänä järjestimme keskuksessa ympäristöaiheisen teemapäivän. Saimme Hannan kanssa idean lasten mielenosoituksesta yhtenä sunnuntaina, kun lapset alkoivat spontaanisti osoittaa mieltä roskaaminen kielletty -kylttien kanssa. Aluksi ajatus lasten mielenosoituksesta ei tuntunut pahemmin innostavan keskuksen aktiivitoimijoita, mutta onneksi Kër Soda -koulun opettaja Albert alkoi järjestää sitä meidän kanssa, ja kun muut huomasivat, että tästähän tulee oikeasti jotain, niin auttajista ei enää ollut pulaa. Mielenosoituksen ympärille kehittyi lopulta kokonainen teemapäivä konsertteineen ja puheineen. Valmistelujen kanssa tuli kiire, ja töitä oli paljon, mutta kaikki tekivät jotain. Etenkin Babacar, Omar ja Doudou tekivät paljon hommia.

Aamulla lapsia alkoi saapua keskukseen jo ennen yhdeksää - kun paikalla ei ollut vielä muita kuin hullunkiilto silmissä ilmapalloja puhaltelevia ja banderollia viimeisteleviä suomalaistyttöjä. Lapset olivat ihan yli-innoissaan, ja meinasivat hajottaa heti niin ilmapallot kuin kyltitkin. Hanna taisi vähän hermostuakin, ja lapset oppivat uuden sanan toistellessaan Hannan perässä: "kaaos, kaaos". Mielenosoitus alkoi järjestyä kadulle lopulta kymmenen jälkeen. Alla kuva keskuksen edestä ennen liikkeellelähtöä. Banderollissa lukee wolofiksi "siivotaan meidän kortteli" ja ranskaksi "puhdas ympäristö".

Lapset olivat tehneet itse osan wolofin- ja ranskankielisistä kylteistä, joissa luki erilaisia iskulauseita. Baba Fall oli puolestaan tehnyt pienen laulun, jonka sanat menivät näin:
New leen ñu andandoo, mbooloo setal suñu rew, mogën ci ñun te baax suñu rew (en ota mitään vastuuta oikeinkirjoituksesta, täällä kaikki kirjoittaa wolofia ihan miten sattuu). Eli jotain sen suuntaista, että tulkaa, siivotaan yhdessä, se on hyväksi sekä meille että meidän maallemme. Opettelin laulua ahkerasti maanantaina - vähän turhaan, sillä sitä ei lopulta laulettu kuin mielenosoituksen alussa, kun kaikki lapset eivät osanneet laulua.


Mielenosoitus sujui yllättävän hyvin, ja nopean laskutoimituksen mukaan marssiin osallistui noin 150 lasta. Välillä oli vähän kaoottista, mutta se kuuluu asiaan. Lapset olivat aivan ihania ja huutelivat iskulauseita innokkaasti. Korttelin ympäri kulkenut marssimme keräsi myös mukavasti katsojia, ja kulkueeseen liittyi pitkin matkaa uusia lapsia.



Mielenosoituksen jälkeen kokoonnuimme keskukselle ja pojat järjestivät sataviisikymmentä riehuvaa lasta ihmeen nopeasti istumaan lattialle tai seisomaan yläkerran rappusille niin, että kaikki ainakin teoriassa näkisivät "lavalle", jossa bändi soitti. Itse pidin tällä välin järjestystä yllä vessajonossa. Ennen bändiä oli vielä puheiden vuoro. Souleyman puhui, Omar puhui, Kër Sodan johtaja Pascal Coly puhui... ja sitten yhtäkkiä Omar kuulutti, että seuraavana vuorossa Johanna ja Hanna. En ollut yhtään valmistellut puhetta, joten kiitin vain lapsia osallistumisesta ja kouluja yhteistyöstä ja muistutin vielä kymmenennen kerran lapsia siitä, että ympäristö kuuluu myös heille, eikä vain tyhmille ja roskastaville aikuisille. Siis tietenkin vähän eri sanoin. ;)

Sitten Jac-Takeifa -bändi alkoi soittaa (tämä oli muuten se sama bändi, jota olimme tuossa pari-kolme viikkoa sitten kuuntelemassa - olivat kivoja ja tulivat soittamaan ilman palkkiota). Lapset olivat haltioissaan; taisi olla melkein kaikille ensimmäinen kerta, kun pääsivät näkemään tällaisen keikan livenä ja läheltä (keskuksen sisäpihalla oli aika tiivis tunnelma...) Myös me suomalaiset tykättiin bändistä ja erityisesti laulaja-kitaristista niin kovasti, että suunniteltiin pitävämme jatkot bändin kanssa keikan jälkeen täällä meidän olkimajassa... Tai siis tytöt suunnitteli, en minä. ;) Pääesiintyjän jälkeen korttelin nuorista koostuva rap-ryhmä esitti pari kappaletta ja sitten vielä Simon ja Baba Fallin reggae-viritelmä (jonka nimeksi ei sitten tullutkaan torakka vaan ñaari ga eli kaksi kundia - työnimi, veikkaisin) Omarilla täydennettynä esitti yhden kappaleen. Kappale kertoi Cheik Ahmadou Bambasta, joka on yksi muridi-veljeskunnan pyhä tyyppi (poliittisesti korrektimpi nimitys työn alla...)

Hieno vappu siis, kaiken kaikkiaan. Tapahtuma onnistui yli odotusten ja myös aikuisia oli jonkin verran kuuntelemassa puheita ja musiikkia. Babsku sanoi eilen, että järjestetään sitten 16.6. myös jotain samantapaista, kun on journée de l'enfant eli lastenpäivä (Senegalissa? maailmalla?).

Muista kuulumisista sen verran, että kävin eilen jatkuvien vatsavaivojen takia toubab-lääkärillä Dakarin keskustassa. Palvelu oli nopeaa, kallista ja ranskalaishenkistä. Lääkärisetä sanoi, että minulla on jotain parasiitteja, antoi loishäätölääkkeitä ja kielsi syömästä mitään tuoreita kasviksia, hedelmiä tai vahvasti maustettua ruokaa viiteen päivään. Lääkärisetä myös ihmetteli ihan kuin ohimennen, että enkö muka syönyt mitään loishäätökuuria viime vuonna Senegalista Suomeen palattuani... Olisi kuulemma pitänyt.

Vappuaaton vapaapäivä

Pitkään odotettu vapaapäivä koitti eilen, kun Babacar vei meidät ja itsensä sekä muutaman keskuksen pojan N'gorin saarelle. (Tai pidettiin me tietysti tunnollisina tyttöinä ensin aamulla pari oppituntia ennen kuin lähdettiin, ja kotiin päästyämme askarreltiin vielä mielenosoituskylttejä iltakymmenestä puoleen yöhön...) Opiskelijavappua ei ehtinyt tulla ikävä, kun vietettiin koko päivä lämpöisessä auringon paisteessa unoa pelaten ja ihanaa ruokaa ja hedelmiä syöden. Jäimme saarelle iltaan asti katsomaan, kuinka aurinko laski mereen. Kuvassa Hanna meditoi rantakalliolla.

Maria, Paula, Teemu, Satu ja Veera rantabaarissa iltaauringon valossa. Kuvassa näkyy myös vene, jolla saarelle kuljetaan.

Pakollinen roskakuva vielä; kaunis ranta ja kauniit aallot, mutta onko pakko tyhjentää niitä roskiksia mihin sattuu?

Punainen kirppujen syömä siivooja

Eilinen päivä oli osaltani hieman tapahtumarikkaampi, kuin peiton alla sairastelevan Johannan. Päivä alkoi roskatalkoilla, jonne tuli sankoin joukoin ihmisiä. Varsinkin lapset olivat hyvin innostuneita ja riitelivät keskenään kuka saa siivota eniten. Kinaa tuli niin kottikärryistä, haravoista kuin hansikkaistakin. Välillä käsistäni suoranaisesti revittiin harava ja jäin sitten itse tumput suorina ihmettelemään, että millä nyt sitten siivotaan. Aloitimme Kër Soda koulun edestä, jossa odotti jo runsaslukuinen oppilasjoukko.
Kuvassa yksi viidestä opetusluokastamme.

Lapset kyselivät, että missä on Johanna ja kerroin, että opettajatar on sairaana kotona. Kun aloitimme siivouksen, lapset halusivat pitää kädestä kiinni siivouksen lomassa ja tulivat aina samaan nurkkaan haravoimaan. Lapset ovat kyllä aivan ihastuttavan söpöjä. Kadulla on kiva kulkea, kun koko ajan huudellaan: "Bonjour Johanna et Hanna" Omar on jo vähän katkera, kun ollaan niin suosittuja korttelissa :)

Mutta takaisin siivoustalkoisiin... Jatkoimme siivousta meidän kadulla ja lopetimme puolen päivän tienoilla. Oli tosi mukavaa, kun talkoot keräsivät ihmisiä ja kaikki tuntuivat olevan innostuneita. Roskien siivoaminen hiekasta oli suhteellisen vaikeaa, koska lapiossa oli yleensä enemmän hiekkaa ja kiviä, kuin roskia. Mutta kyllä siivouksen edistyessä taidot harjaantui ja lopulta taisin noukkia roskia lähinnä käsin... :) Albert tuli myös innokkaana näyttämään, kun oli löytänyt hiiren. En kylläkään ottanut innostusta hirveän iloisena vastaan.

Siivouksen jälkeen päätettiin lähteä Marian kanssa rannalle lepäilemään. Lähdettiin ihan kahdestaan car rapideilla N'goriin. Mentiin vain kadun varteen seisomaan ja kuunneltiin koska joku ajoneuvoista huusi menevänsä rannan suunnalle ja takaisin tultiin samalla menetelmällä. Oli kyllä aika jännää, mutta selvittiin hyvin...kerran tosin meinasin jäädä mopon alle... Oltiin löhöilemässä pari tuntia ja Satu tuli avomiehensä Tuomaksen kanssa myös seuraamme. Käytiin vähän vielä kyläilemässä niiden kattohuoneistossa. Oli ihanaa olla vähän vapaalla ja Maria ruskettui kivasti, itse paloin kirkkaan punaiseksi ja nyt on vähän tukala olla. Lisäksi punaisuuteni on aiheuttanut runsaasti hupia kaikille muille.

Johanna oli jo eilen illalla paremmassa kunnossa ja tänään ollaan jatkettu työntekoa. Tosin mun iltapäivän oppitunti ei taaskaan sujunut yhtä mallikkaasti, kuin Johannan aamupäivän tunti, koska Modu eli luokan opettaja oli kadoksissa. Onneksi Omar tuli pelastamaan meidät pulasta ja opetti iltapäivänkin ryhmää. Tosin ennen tunnin alkua luokassa oli jonkinlainen kärhämä, mutta en kyllä saanut selville mikä sen aiheutti. Tehtiin ryhmien kanssa kylttejä tiistain mielenosoitusta varten ja niistä tuli kivoja ja värikkäitä. Oltiin myös iltapäivällä ampumassa niittipysyllä mainoksia sähkötolppiin. Pitäisi vielä tehdä lisää kylttejä ja iso banderolli lakanasta. Laitan niistä sitten kuvia myöhemmin. Alla kuva viime viikolta, kun tehtiin itse paperia kierrätysmateriaaleista. Lapset sitten koristelivat niitä vielä kasveilla.

Oppituntien jälkeen mentiin Babskun huoneeseen katsomaan telkkaria ja syömään jogurttia. Telkkarista tuli taas hassuja musiikkivideoita ja senegalilaista tanssia. Nyt Johannalla on vielä atk-opetusta, mutta onneksi huomenna päästään taas lepäilemään rannalle oppituntien jälkeen. Pitänee kyllä pysytellä visusti varjossa. Huomenna Babsku lupasi laittaa aamulla pommin meidän huoneeseen eli tappaa jotenkin ikävät kirput. Ne on syönyt meidät kyllä aika totaalisesti ja alkaa jo vähän hirvittää, että mitä tauteja ne levittää. Mutta nyt takaisin kirppujen pariin!

Vihdoinkin kuvamateriaalia.

Tässä muutama kuva menneiltä viikoilta. Niitä ei ole paljoa, koska suurin osa on rikkinäisessä muistitikussa. Sain tänään uuden, joten pääsin lataamaan Satun ottamat kuvat itselleni. Uuden muistitikun myötä toivottavasti myös kuvamateriaalin ottaminen tehostuu :)

Kuva ensimmäisestä naistenillasta. Paikalliset naiset ovat tosi kauniita ja persoonallisia sekä erittäin hyviä poseeraamaan.

Babsku remppaamassa keskuksen ateljeeta.

Autoin maalaamaan kirjaston tuolit, joista tuli pastellinväriset ja tosi söpöt. Onnistuin maalaamisessa kohtuullisen hyvin Satun erinomaisella opastuksella.

Johanna nauttii ilta-auringosta meidän terassilla. Kuva on niin nätti, että oli pakko laittaa :)

Apua, ötökkä!

Monia suomalaisia huolettaa ennen Senegaliin tuloa se, millaisen hyönteismaailman täällä saa vastaansa. Ainakin Hannan kanssa keskusteltiin aiheesta melko paljon ennen matkaa. Koska kyse on Afrikasta, monet pelkäävät jättikokoisia hämähäkkejä - niitä ei kuitenkaan täällä Dakarin seudulla ole. Viime vuoden Senegalin matkalla eniten harmaita hiuksia aiheuttivat torakat, jotka vilistivät ympäri vuokratalomme lattioita ja seiniä. Ja torakat ovat täällä suuria! En ole mitannut, mutta sanoisin että helposti ainakin 4 cm:n pituisia, ilman tuntosarvia. (Tosin aina kun Hannaa vastaan tulee vessareissulla torakka, niin se on jostain syystä suunnilleen ihmisen pään kokoinen, kuulemma.)

Täällä keskuksessa näkyy harvoin torakoita, vessassa ja keittiössä joskus. Tai kyllähän niitä varmaan täällä meidän huoneessakin öisin vilistelee, mutta niin kauan kun nukkuu turvallisesti hyttysverkon suojassa näkemättä niitä, niin ei haittaa. Pojat pelottelivat, että sitten kesäkuussa, kun tulee oikein kuuma, niin torakoita on paljon enemmän kuin nyt. Mutta Babacar kertoi onneksi tukkineensa jonkun viemäriaukon tuolta alakerrasta, niin ettei niitä tulisi tänne keskukseen ihan hirveästi.

Suurempana vaivana ovat viime aikoina olleet ötökät, jotka yöllä syövät käsiin ja jalkoihin pieniä mäkäräisen pistoksen näköisiä näppyjä, jotka usein ovat siististi rivissä. Olemme leikkisästi kutsuneet näitä järjestelmällisiä tyyppejä kirpuiksi, mutta oikeastaan ei ole edes tehnyt mieli tietää, mistä elukasta on kyse. Tänään aamulla kuitenkin sain tietää, kun viime päivien työnteko flunssasta huolimatta kostautui, ja kuumetta oli sen verran, että Hanna kielsi minua osallistumasta siivoustalkoisiin. Koska olen viettänyt päivän sängyssä torkkuen, pääsin tekemään lähempää tuttavuutta kutsumattomien petikavereiden kanssa ihan päivänvalossa - ja kyllä, kirppuja ovat. Eikä niitä meinaa saada millään hengiltä! Hyppelevät vaan. Vähän alkoi ällöttää, vaikka erilaisten hyönteisten läsnäoloon täällä onkin ollut jo pakko tottua. Täytyy vissiin vaihtaa lakanat, vaikka en tiedä auttaako se mitään. Missäköhän ne kirput asuvat? Patjan sisällä?

Tänään on ollut ihmeellisen hiljainen päivä, koska en ole jaksanut raahautua muualle kuin vessaan täältä meidän huoneesta. Tällaisia päiviä täällä on harvoin, että istuu yksinään sisällä. No, on minulla toki käynyt vieraita täällä; ensin joitakin tyttöjä Kër Soda -koulusta ilmeisesti
Albertin lähettäminä, sitten Albert itse, sitten myös Babacar on käynyt pariin otteeseen, ja tietysti lempilapseni Abdou, jonka kuvakin on täällä blogissa (tosin silloin Abdoun nimi ei ollut vielä selvillä). Laura on muuten myös uudelleen kipeänä, ja meni eilen illalla sairaalaan hoidettavaksi. Vielä ei tiedetä, mikä tauti on kyseessä, mutta toivottavasti menisi pian ohi. Toivon itsekin kädet kyynärpäitä myöten ristissä, että parantuisin viimeistään tiistaiksi, jottei vapunpäiväksi suunniteltu lasten mielenosoitus ja keskuksessa järjestettävä ympäristöaiheinen teemapäivä mene minulta sivu suun.

Jäähyväisiä

Eilinen päivä oli aika rankka, kun yritin flunssan kourissa tehdä töitä. Raahauduin aamulla kouluun, jossa oppitunnit menivät vielä ihan hyvin, mutta sitten lähdin kahden koulun opettajan kanssa kiertämään naapuruston koteja. Järjestämme nimittäin lauantaina siivoustalkoot Kër Soda -koulun edessä kulkevalla kadulla, joten kävimme nyt informoimassa kaikkia kadun varrella asuvia perheitä talkoista. Albert ja Pascal yrittivät myös hienovaraisesti pyytää perheitä osallistumaan jatkossa kadun kunnossapitoon mm. siten, että he eivät heittäisi jätevesiään kadulle. Vaikea pyyntöhän se tavallaan on, sillä kun ei ole viemäriä, niin monet naiset eivät ehdi eivätkä jaksa kiikuttaa jätevesiä mihinkään kauemmas. Kierrettyämme kaikki talot olin aivan poikki, varsinkin kun piti yrittää kaikkien kanssa vaihtaa pari sanaa wolofiksi. Menin kotiin ja nukuin kolme tuntia.

Illalla pidin vielä kaksi atk-tuntia peräkkäin, vaikka olo oli edelleen tosi voimaton. Tosin molemmat olivat yksityistunteja, mikä on kohtuullisen helppoa verrattuna maanantain atk-tuntiin, jolloin oppilaina on viisi 12-14 -vuotiasta tyttöä. Minusta on vaivihkaa tullut siis myös atk-opettaja. Todella huvittavaa. Hyvä kun osaan itse edes tätä blogia käyttää. ;) Mutta tietokoneen käyttö on sellainen juttu, minkä kaikki täällä haluaa oppia, nyt jo joudun sanomaan joillekin innokkaille oppilaille, etten ehdi opettaa heitä. Opetukselle on siis tilausta, ja lisäksi se kannustaa ihmisiä opettelemaan luku- ja kirjoitustaitoa, jotta voivat kommunikoida ulkomailla asuvien sukulaisten ja tuttujen kanssa. Eiliset oppilaani olivatkin Souleymanin aikuisille pitämästä lukutaitoryhmästä.

Satun ja Lauran jäähyväisbileet sujuivat mukavasti eilen, vaikka kaikki olivatkin väsyneitä (eli ei mitään uutta auringon alla - koskahan me ei oltais väsyneitä?). Naisia ei kyllä oikein ilmaantunut paikalle, ennen kuin kävin kiskomassa naapurintytöt telkkarin edestä juhliin (naiset olivat ilmeisesti luulleet, ettei heitä ollut kutsuttu). Kaikki ruoka hävisi parempiin suihin silmänräpäyksessä, ja sitten vähän tanssittiin. Aiheutin pienen hälinän, kun menin vahingossa ehdottamaan Simon ja Baban reggae-bändin nimeksi "torakka" (wolofiksi mboot). Oikeasti tarkoitukseni oli pyytää heitä tekemään ympäristöstä kertova laulu, jossa esiintyisi torakka.

Onneksi Satu ja Laura eivät vielä lähde kokonaan pois, vaan ovat Senegalissa vielä kaksi viikkoa. Noin kivoja kämppiksiä tulee kyllä silti ikävä: keneltä me nyt pihistetään karkkia ja juustoa? No, Maria ja Paula jäävät tänne meidän seuraksi vielä pariksi viikoksi. Myös Minna Maija ja Ritva lähtevät tänään, joten jäähyväisiä jätetään oikein urakalla.

Babacar on ilmeisesti jossain vaiheessa opetellut kutsumaan residenssiläisiä

syömään huutelemalla suomeksi "ihanat tytöt syömään". Nyt litaniasta osa on unohtunut, ja juuri äsken kajahti huuto: "ihannaa! syömään!", joten pitää tästä mennä.

Huomisen kuvat...

Tässä ne huomisen kuvat...eli ei kuvia...edelleenkään. No nyt on sentään kelpo selitys olemassa, mun muistitikku meni mystisesti rikki. Ihan uskomaton tuuri, koska mun edellinen muistitikku rikkoutui juuri ennen Senegaliin lähtöä. Olen ollut kovin laiska kuvaamisen suhteen ja tarkoituksenani oli laitaa Satun ottamia kuvia, kun olen siirtänyt ne ensin muistitikulle. Suunnitelmiin tuli nyt pieni viivästys, mutta pelastuksekseni Satun avomies tuo mulle uuden muistitikun Suomesta ja onneksi vieläpä huomenna. Saadaan myös muita tuliaisia, kuten salmiakkia, marianneja ja purkkaa. Tilasin myös poikaystävän, mutta se ei kuulemma mahtunut matkalaukkuun :)

Tänään on Satun ja Lauran viimeinen ilta täällä keskuksessa, huomenna ne muuttaa avomiestensä kera N'goreen. Niinpä tänään on tiedossa juhlat, koska tytöt on valmistaneet aivan ihanaa salaattia, patonkia ja poppareita. Me käytiin aiemmin tänään Johannan kanssa torilla ostamassa 40 munkkia ja sokeroitiin ne itse kotona. Myyjä oli varmaan aika onnellinen, kun sai myydyksi niin monta munkkia kerralla. Ostettiin munkit siis kadunvarrella istuvalta naiselta, joka paistoi niitä pienessä kattilassa. Meidän tarkoitus oli tehdä täytekakku, mutta raaka-aineiden löytäminen täältä läheltä ei ole mahdollista. Kauempana on kyllä länsimaalaisia kauppoja, mutta ei jaksettu raahautua sinne. Käytiin yhtenä päivänä sellaisessa ja siihen meni koko päivä. Kaupassa oli kyllä tosi hyvä valikoima länsimaalaisia tuotteita, joiden hinta oli aika kallis, mutta ei oikeastaan haluttu ostaa sieltä mitään.

Maanantaina mulla oli känkkäränkkä päivä, joten jätin Johannan ahertamaan keskukseen ja lähdin Satun ja Lauran kanssa Dakarin keskustaan, jossa tavattiin Veera ja Sidibe. Shoppailtiin kankaita, korutarvikkeita ja huiveja sekä käytiin herkuttelemassa jätskibaarissa. Keskustassa oli kyllä aika hulina ja kaikenlaista oli myytävänä, joten oli ihanaa lähteä takaisin kotiin. Veera ja Sidibe neuvoi meille bussin, joka tulee tohon viereiselle Shellille. Bussi oli täynnä ihmisiä ja liimauduttiin toisiimme. Matka kesti noin tunnin ja eteneminen oli äärimmäisen hidasta. Lisäksi tuli pimeää eikä meillä ollut pienintäkään käsitystä missä ollaan. Oltiin tosi isolla tiellä ja viereinen nainen kuuli keskustelustamme missä oltiin jäämässä pois ja ystävällisesti ilmoitti, että nyt on meidän pysäkki. Jätiin sitten pois ja tönötettiin yht'äkkiä keskellä isoa tietä pilkkopimeässä, koska erehdyksissä bussi ei tullutkaan Shellille. Katselin sitten ympärille ja tien reunassa seisoi yksi ainoa iso auto ja tuulilasin takana istui kaksi miestä, joilla oli päässään valkoiset huput, joissa oli reiät vain silmien ja suun kohdalla...arvatenkin pelästyin ihan pikkuisen. Pompittiin vastaantulijoiden neuvosta tien toiselle puolelle ja saatiin onneksi taksi, joka kuskasi meidät Shellille, joka sijaitsi tosi lähellä. Päästiin loppujen lopuksi takaisin kotiin ehjinä ja helpottuneina ja säästettiin rahaa yhteensä noin 1,5 euroa, kun haluttiin olla omatoimisia ja käyttää julkisia liikennevälineitä...!

Meidän tupa on edelleen hyvin altis erilaisille sairauksille. Meillä on Johannan kanssa kummallakin ikävä flunssa, enkä päässyt tänään koululle opettamaankaan vaan Johanna joutui menemään yksin. Lisäksi juuri tänään toinen lopetettavista luokista teki jonkinlaista koetta ja Johanna joutui odottamaan lähes tunnin, että pääsee opettamaan. Huomenna kyllä raahaudun vaikka väkisin mukaan. Juhlat alkavat pian, joten täytyy valmistautua, jotta jaksaa pysyä tolpillaan. Laitan kuvia sitten myöhemmin... :)

Kootut selitykset

Blogin päivittäminen on minullakin ollut joka päivä aikomuksena, mutta jäänyt aina tekemättä muiden kiireiden sekä netti- ja sähkökatkojen takia. Tämäkin juttu on ollut melkein valmiiksi kirjoitettuna jo monta päivää, mutta aina kun illalla istun koneen ääreen, niin heti kohta joku tulee juttelemaan ja sitten lähdetään käymään jossakin tai sähköt menee tai pitää hoitaa jotain toisten ihmisten asioita. Minusta on tullut yhdistetty valokuvaaja ja atk-tukihenkilö; koko korttelin nuoret ravaavat pyytämässä, että otan heistä valokuvia ja sitten autan laittamaan niitä blogeihin ja lähettelen ties minne. No, täällä ei monellakaan paikallisella ole digikameraa, joten ihan kiva, että voi olla avuksi.

Ensimmäisen viikon ympäristökasvatustunnit Kër Sodan koulussa on pidetty. Kyseessä on omaa opetussuunnitelmaansa seuraava yksityiskoulu, jonka opetusohjelmassa on jo kahden vuoden ajan ollut jonkinlaista ympäristöopetusta - en ole oikein saanut selville minkälaista, mutta ilmeisesti ympäristöongelmista on käsitelty lähinnä metsien häviämistä ja aavikoitumista. Lähes joka luokan kanssa (esikoululuokkaa lukuunottamatta) on kyllä huomannut, että ympäristöstä on puhuttu. Keskusteleva opetusmetodi on osoittautunut toimivaksi, oppilaat vastailevat innokkaasti kysymyksiin ja keskustelevat ryhmissä siitä, mitä ympäristö heidän mielestään tarkoittaa. Tässä joitakin lasten vastauksia:

Mikä on ympäristö?
- koti
- kaikki mikä meitä ympäröi
- lika
- roskat
- koulu
- bakteerit
- pitää pestä kädet ennen kuin menee syömään
- ei saa heittää likaista vettä kadulle

Kenelle ympäristö kuuluu?
- ihmisille
- jumalalle
- tasavallan presidentille
- opettajalle
- vanhemmille
- kaikille
- ihmisille ja eläimille

Yhden luokan kanssa keskusteltiin siitä, mikä on luonnon ja ympäristön välinen ero. Selitettyäni, että ympäristöön kuuluu sekä luonnon että ihmisen rakentamia juttuja, aloin kysellä kumpaan ryhmään mikäkin juttu kuuluu: meri, talot, kadut, puut, hiekka... Entä autot, kuka ne on tehnyt? Kuusivuotias tyttö viittasi ja sanoi päättäväisesti: - jumala. En osannut sanoa siihen mitään. Mistä minä tiedän, miten se uskonnonopetus täällä menee; onko jumala luonut autot vaiko vain ihmisille kyvyn rakentaa niitä? ;)

Torstaina meillä oli "soirée des femmes" eli naisten ilta täällä keskuksessa. Heti ensimmäisellä viikolla aloin ihmetellä, minne kaikki naiset ovat kadonneet keskuksesta. Viime vuonna täällä kävi sentään säännöllisesti joitakin naisia, mutta nyt ei enää käy oikeastaan muita kuin Aminta välillä ompelemassa. Nuoret tytöt osallistuvat ihan kivasti lasten aktiviteetteihin, mutta naisia ei näy. Kun kyselimme pojilta syytä tähän, meille selitettiin, että a) naisilla on niin paljon töitä etteivät he ehdi viettää aikaa keskuksessa, b) naiset haluavat vain tienata rahaa, joten jos heillä on ylimääräistä aikaa, heitä ei kiinnosta vapaaehtoistoiminta ja c) naiset juoruilevat ja riitelevät keskenään, mistä syystä heille järjestetty toiminta ei onnistu. Jostain syystä näihin selityksiin oli vähän vaikea tyytyä. Puhuttiin suomalaistyttöjen kesken, että asialle pitää ainakin yrittää tehdä jotain.

Päätettiin alkaa järjestää säännöllisesti naisten iltoja, joihin miehiltä on pääsy kielletty. Babacar myöntyi ajatukseen, vaikka ensin ei halunnutkaan kieltää ketään tulemasta keskukseen. Tavoitteena on tietenkin, että naiset ja miehet voisivat työskennellä ja viettää aikaa keskuksessa yhdessä. Tällä hetkellä se onnistuu vain suomalaisnaisten ja senegalilaismiesten kesken. Täällä naiset ja miehet viettävät varsin tiiviisti aikaa omissa porukoissaan; kaduilla näkee melko harvoin edes nuorisoporukoita, joissa olisi suunnilleen yhtä paljon tyttöjä ja poikia. Niinpä naiset selkeästi ujostelevat tulla tänne keskukseen, kun täällä on aina niin paljon miehiä. Jos erikseen kutsutaan, niin silloin he saattavat tulla (esim. lettukesteihin pyysimme joitakin naisia). Tuumimme, että jos järjestämme naisille ensin omia iltoja keskuksessa, he ehkä pikkuhiljaa tottuvat käymään täällä muutenkin.

Naisteniltaan tuli noin 15-20 naista, tosin monet vasta loppuillasta. Söimme fatayoja, joimme limsaa, pelasimme unoa ja lopuksi tietysti tanssimme. Kysyimme, kiinnostaisiko naisia ryhtyä valmistamaan keskuksessa tuotteita, joiden myynnistä he saisivat osan; kaikkia kiinnosti. Minna Maija, projektin ideoija ja vetäjä, joka on nyt juuri käymässä täällä, oli muutenkin ajatellut hankkia lähistöltä erillisen tilan, jossa voitaisiin pitää naisten kahvilaa ja myydä keskuksessa valmistettavia tuotteita. Niinpä tällä viikolla opettelemme sitomaan pieniä muistikirjoja, joiden kannet päällystetään värikkäillä kangastilkuilla.

Keskuksen pojat ottivat naistenillan vastaan... no, sanotaanko vaikka että kohtalaisesti. Fatayat ja limsa aiheuttivat valtavaa kateutta, ja sitten valitettiin, että miksei järjestetä miesteniltoja, joihin naisilta on pääsy kielletty. ;) Meinasin jo hermostua, ja paasasin hennolla äänelläni, että täällä keskuksessa on joka ilta miestenilta, ja on se nyt kumma jos ei naiset saa kerran viikossa kahdeksi tunniksi keskusta omaan käyttöönsä... Silloin pojat vakavoituivat, ja keskustelimme loppujen lopuksi tuossa kadunkulmassa Siren ja Baban kanssa yömyöhään naisten asemasta, korruptiosta, ympäristöongelmista ja projektin pienistä, mutta kuitenkin tärkeistä vaikutusmahdollisuuksista.

Tästä tuli nyt oikea mammuttipostaus, joten sanon painiottelusta vain sen verran, että hauskaa oli, vaikka en olisi ikinä uskonut - senegalilainen paini on ihan erilaista, kuin euroopassa harrastettu paini. Koko kylä oli katsomassa, ja kaikki olivat innoissaan. Ohjelmassa oli painin lisäksi tanssia, sabar-rumpuja ja laulua. Painijat tanssivat tosi hienosti, ja itse paini on kaunista, vähän kuin modernia tanssia. Siihen kun vielä lisätään se hauska seikka, että painijoilla on asunaan pelkkä hassulla tavalla sidottu lannevaate, niin voisin jopa sanoa, että senegalilainen paini on kyllä lempiurheilulajini (yleisesti vihaan kaikkia kilpaurheilulajeja, tämä on siis suuri tunnustus minulta).

Teknisten ongelmien vuoksi kuvia tästä kaikesta saatte nähdä - kuten terävimmät lukijat ovat saattaneet jo arvata - sitten huomenna.