Joo Joo - Moi Moi - Nukkumaan...

Palauduin kotiin eilen illalla ja vähän nukutun yön jälkeen raahauduin yliopistolle hoitamaan sekalaisia asioita. Matka Suomeen oli pitkä ja uuvuttava, mutta sujui mutkattomasti kaikista peloista huolimatta. Lennot olivat aikataulussa ja osasin suunnistaa lentokentillä ilman suurempaa sähläämistä. Tosin Dakarin lentokentällä yksi virkailijoista yritti saada rahaa vastineeksi täyttämästään lomakkeesta. Selitin kauniisti ranskaksi ja osin wolofiksi että jätin kaikki rahat ystävälleni lentokentän ulkopuolelle ja sainkin lopulta lomakkeen itselleni.

Matkalla tapahtui myös onnekas sattuma, kun keskustelin Helsinkiä kohti suuntaavassa koneessa vierustoverini kanssa. Mies työskenteli Brysselissä eurokraattina (Timon opettama uusi sana) ja alkoi kyselemään minulta kaikkea matkastani. Kerroin yleisesti Senegalista sekä työskentelystäni siellä ja mainitsin myös gradustani. Aihe kiinnosti eurokraattia kovasti ja lopulta hän antoi minulle kaksi sähköpostiosoitetta ulkoministeriöön ja johonkin suurlähetystöön henkilöille, joilta voisi saada taustamateriaalia graduani varten...aikas hienoa!

Viimeinen päivä Senegalissa oli aika omituinen. Olin keskuksessa koko päivän: pakkailin, hoidin keskeneräisiä asioita ja tapasin ihmisiä. En oikein kyennyt ajatelemaan, että näen kaiken viimeistä kertaa, joten kaikki sujui aika tavalliseen tapaan. Ainoastaan ihmisiä tuli kysymään, että lähdenkö Suomeen, kyselivät miksi ja olivat pahoillaan. Lisäksi sain monta kertaa kuulla viljelemiäni sanoja joo joo, moi moi, nukkumaan.. :)

En pitänyt laisinkaan läksiäisiä, koska koin ajatuksen liian ahdistavaksi. Halusin päivän sujuvan mahdollisimman arkipäiväisesti ilman ohjelmanumeroita. En osannut hyvästellä ihmisiä, koska en tiennyt mitä olisin sanonut tai miten käyttäytynyt. Näin ollen laitoin alle muutaman kuvan aiemmin olleista läksiäisistä.
Kuva koko joukosta Satun ja Lauran läksiäisissä N'goreella.

Kuva Marian läksiäisistä keskuksessa. Tosin tässä vaiheessa Maria oli jo matkalla kotiin.

Tajusin oikeastaan vasta taksissa lentokentälle, että nyt olen lähdössä ja sitten tuli vähän itkukin. Oli kyllä ihan hirveän ikävää lähteä kotiin ja jättää kaikki ihanat ihmiset Senegaliin! Täällä Suomessa on kyllä outoa, katselin silmät pyöreänä linja-auton ikkunasta maisemaa: metsää, järviä, hienoja taloja, roskattomia katuja ja tyhjyyttä. Joka puolella näkyi paljon asioita, mutta vähän ihmisiä...Joo...Jatkan nyt elämääni täällä erilaisessa ympäristössä ja Johanna jatkaa ahkerasti blogin kirjoittamista ja senegalilaisen elämän kuvaamista. Joten moi moi, lähden nyt nukkumaan...

Vanhoja ja uusia ystäviä

Aloitettiin keskiviikkona suursiivous residenssissä, jotta yölliset ystävämme kirput katoisivat. Ensin Babsku, Sire ja Doudou kastelivat residenssin olkiseinät ja edellispäivänä kannettiin yhdessä kaikki tavarat sänkyjä myöden ulos huoneista. Vaatteet laitettiin auringon paisteeseen ja muut tavarat ympäri keskusta. Johannan piti lähteä tekemään lettejä ja erityisesti mulla oli kiire päästä vähäksi aikaa N'gorelle rannalle, jotta saan viimeiset rusketukset ennen Suomeen lähtöä. Babsku huomasi, että olin hieman kiireisen tuntuinen ja antoi luvan lähteä rannalle ja jättää loput työt pojille. Lähdettiin sitten Paulan kanssa niin kiireellä, että unohdettiin aurinkovoide kotiin ja nyt ollaan mukavan punaisia. Alla kuva residenssistä.

Kun tultiin kotiin muutaman tunnin päästä, Babsku ja Sire olivat siivonneet koko residenssin ja vartioivat kiltisti meidän tavaroita. Sitten raahattiin kamat takaisin sisään eikä ainakaan viime öinä yölliset ystävät olleet jättäneet lisää puremia. Sen sijaan olemme saaneet uusia ystäviä: Mirkun ja Sirkun. Sisarukset ovat pieniä hiiriä, jotka nauttivat meidän kanssa iltapalaa, etenkin mangot tuntuvat olevan Mirkun mieleen. Sirkku sen sijaan esimerkiksi katselee itseään mielellään peilistä. Uudet ystävämme ovat ihan söpöjä eivätkä läheskään yhtä vaivalloisia elämänkumppaneita, kuin kirput. Alla kuva Mirkusta matkalla mangolle!

Eilen nautimme Johannan kanssa viimeistä yhteistä aamiaista täällä residenssissä, koska illalla Johanna muutti viikoksi N'goreen Timon kanssa. Ennen kouluun lähtöä nautimme vain kevyen aamiaisen, koska Paula teki aamiaiseksi ison kasan lettuja mansikkahillon kera. Taapersimme cafe Touban kautta kouluun, joka oli hiljainen ja tyhjä. Yhtään luokkaa ei ollut paikalla, joten tultiin takaisin kotiin lettuja odottamaan. Näin ollen viimeinen oppituntini jäi hieman erilaiseksi, kuin olin kuvitellut. Sinänsä vähän tylsää etten päässyt enää näkemään koulun oppilaita. Alla kuva koulun edestä, jossa maleksitaan viimeisenä "koulupäivänä".

Muuten eilinen päivä olikin yhtä juoksua. Johannan lettien teko venyi päivällisestä myöhään yöhön, joten vietettiin viimeinen yhteinen päivä täällä Santhiabassa lettejä tehden. Itse istuskelin Johannan seurana, purin Soulemanin siskon lettejä, ravasin residenssillä hakemassa tavaroita, pakkaamassa Johannan kassia ja informoimassa Babakaria. Johanna lähti lähes suoraan lettien teosta Timoa kentälle vastaan, mutta onneksi kuitenkin ehti ajoissa. Tänään oltiin yhdessä N'Goreen rannalla ja syömässä päivälliseksi munapatongit tutuksi tulleessa grillissä. Tänään vietän viimeisen yön täällä residenssissä, huomenna menen N'Goreen viettämään viimeistä iltaa Senegalissa yhdessä Johannan ja Timon kanssa ja maanantaina ollaan kaikki koko päivä Santhiabassa. Sitten tupsahdankin jo Suomeen....outoa!

N'goreen saarella yksi ihanimmista paikoista istuskella, pohdiskella ja katsella merelle.

Huipputehokasta ohjelmaa

Ajattelin jatkaa arkisilla teemoilla ja muutamalla kuvalla arkielämästä. Alla Johanna kävelemässä kotiin bussipysäkiltä (eli sattumanvaraisesti jostain kadunvarrelta mihin bussi sattuu sinä päïvänä pysähtymään ). Joka paikassa on hirmuisesti hiekkaa ja varsinkin isojen teiden varsilla kulkiessa hiekka pöllyää ikävästi. Tosin nyt siihen on jo tottunut eikä siihen kiinnitä kovinkaan paljon huomiota...paitsi, kun sitä on silmissä, korvissa ja suussa.

Seuraavassa kuvassa Johanna ja Abdou pesemässä pyykkiä. Lapset tulevat usein kertomaan meille suomalaisille miten pyykkiä pestään, koska pesemme sitä väärin...? Abdou kyllä ottaa oppia Johannalta ja on suureksi avuksi. Johannasta on tullut erinomainen pyykkäri ja olen ollut tyytyväinen Johannan antamaan panokseen kotityörintamalla.

Viimeinen viikko on ohjelmoitu huipputehokkaastii, joten kiirettä pitää. Ensinnäkin tänään siirryttiin koulussa roskateemasta ilmastonmuutoksen käsittelyyn ja saatiin valmisteltua tarvittavat materiaalit loppuun eilen illalla. Ennen lähtöäni pitäisi vielä valmistella oppitunteja myös lähtöni jälkeiselle ajalle, jotta Johannalle ei tulisi kiire oppituntejen pitämisen kanssa. Ilmastonmuutos vaikuttaa olevan aika vieras ja vaikea aihe lapsille, joten oppitunnit on valmisteltava huolellisesti. Oppilaat seurasivat kyllä ihan kivasti mukana, mutta sekoittivat esimerkiksi kasvihuoneen ja kasvihuoneilmiön toisiinsa :)

Toiseksi suurin osa graduhaastattelujen tekemisestä on jäänyt viimeiseen viikkoon, mutta onneksi ollaan jo loppusuoralla ja tarkoitus olisi tehdä viimeiset haastattelut tänään. Ottaen huomioon afrikkalaisen aikakäsityksen, on kuitenkin hyvin todennäköistä, että jotain aikatauluun liittyviä mutkia tulee eteen. Graduhaastattelujen tekeminen on onnistunut hyvin ja olen saanut todella mielenkiintoista materiaalia haastateltavilta. Täytynee todeta, että ilman Johannan henkistä tukea ja etenkin tulkkausta haastattelut olisi jääneet tekemättä. Johannalla on graduhaastattelujen lisäksi myös omat opiskelujutut jääneet tähän viikkoon, joten nyt pakerretaan opiskelujuttuja ihan urakalla.

Kolmanneksi kummallekkin on alettu tekemään lettejä tällä viikolla. Johannalla urakka alkoi tänään ja mulla maanantaina. Luultavasti lettini olisivat valmistuneet tänään, mutta hiukset loppuivat kesken. Hiusvärini on hieman erilainen, kuin paikallisilla, joten hiusten saatavuudesta ei ole täyttä varmuutta. Edelliset hiukset löytyivät sattumalta yhdestä kaupasta, jossa kauppias kaivoi ne takahuoneesta pölyisinä ja oli pakettiin eksynyt muutama kärpäsenraatokin. Mutta Ami lupasi huomenna lähteä hiusten metsästykseen, jotta päähäni ei jäisi letitöntä kaistaletta :)

Neljänneksi kiirettä aiheuttaa muut keskeneräiset työt ja lisää töitä olisi tulossa koko ajan. Pitïsi vielä maalata valmiiksi keskuksen seinässä oleva kyltti, mikä jäi Satulta kesken. Syy miksen ole vielä tehnyt kylttiä valmiiksi on ruskean maalin puute. Babsku on suhteellisen hyvä unohtamaan asioita, eikä ole lukuisista huomautuksistani huolimatta vielä muistanut maalin ostoa. Alla kuva keskeneräisestä kyltistä, tosin olen täydentänyt sitä jo puhelinnumerolla ja puolikkaalla kädellä :) Vieressä kyltti, jonka tein ympäristäprojektiin liittyen. Siinä lukee: Puhdas katu - älä heitä roskia maahan.

Sitten tarkoitus olisi vielä maalata Simolle puiseen Afrikan karttaan jokin kuva, myös tämä prosessi on kesken edellisestä syystä johtuen. Lisäksi keskeneräisiä on pari muuta taiteellista projektia. Mutta kyllä vielä on rutkasti aikaa ja loput jää sitten Johannalle ja pojille! Olen tainnut kuitenkin olla viime päivinä hieman tavanomaista kireämpi ja ollut hieman ärtynyt monestakin syystä, kuten lasten aktiivisuudesta, huomautuksista kielitaidottomuudestani, tietokoneella istumisesta ja tietokoneen toiminnasta, odottamisesta, kahvin puutteesta, avainten katoamisesta, siivoamisesta ja etenkin joustavista aikatauluista :)

Muuten arki sujuu tavanomaiseen tapaan eikä täältä lähtöä meinaa oikein konkreettisesti tajuta. Joka päivä on kuitenkin mielessä, että tämä on viimeinen tiistai, keskiviikko jne. ja yrittää parhaansa nauttia kokemuksista, jotka liittyvät sen päivän tavanomaisiin rutiineihin. Lisäksi päivittäin joku tulee kysymään, että olenko lähdössä takaisin Suomeen ja sanovat jotain mieltä herkistävää. Kuten Babsku tänään lounaalla sanoi, että sen tulee ikävä muo, kun lähden Suomeen. Kyllä munkin tulee ikävä...

Viimeiset arkipäivät ja omituiset sattumat

Kirjoitin blogin jo eilen, mutta loppumetreillä se katosi, joten yritän nyt uudelleen! Ajattelin kirjoittaa vähän normaaleista arkipäivistämme, mutta ensin on mainittava muutama omituinen sattuma viikon saldosta:

Ensinnäkin olen joutunut ostamaan kahdet uudet rantasandaalit. Toiset ostin alkuviikosta, kun jalastani toinen tipahti viemäriin. Oltiin Johannan ja Paulan kanssa markkinoilla etsimässä tuliaisia kotiväelle ja katseeni oli kiinnittynyt runsaaseen tavaratulvaan. Yht'äkkiä tunsin tipahtavani alaspäin: olin astunut koloon, jonka alla oli viemäri ja toinen jalkani oli kokonaan maanpinnan alapuolella. Olin siinä sitten lytyssä yläruumis maantasalla. Voin vain kuvitella kuinka hassun näköinen olin...varsinkin paikallisten mielestä: Onneton tubaabi jalka viemärissä. Toiset sandaalit taas tulivat tarpeelliseksi, kun omani varastettiin eilen rannalla, jossa olimme viettämässä aikaa torstain naistenryhmän kanssa.

Toiseksi tullessamme rannalta jouduimme omituisen car rapidin kyytiin. Kulkuneuvo oli parkkeerattu heti rannan viereen, vaikka normaalisti on käveltävä isolle tielle. Ensin meidät yritettiin kiskoa väkisin toiseen rapidiin, eikä ajoneuvon rahastaja meinanut millään tajuta ettemme kaikki kahdeksan tyttöä mitenkään mahdu kyytiin. Lopulta menimme seuraavaan rapidiin, jonka rahastaja oli poltellut ilmeisesti muutakin kuin tupakkaa. Yksi rahastajana olleista pojista tipahti kyydistä heti alkumatkalla...en ehtinyt näkemään kävikö huonosti. Toiset pojista riippuivat vaarallisesti oviaukossa ja lopulta poliisikin otti meidät kiinni. Ilmeisesti pieni ''keskustelutuokio" auttoi ja lopulta pääsimme perille.

Viimeinen viikko täällä Senegalissa on alkanut ja arkipäivän rutiinit koetaan viimeisen kerran. Huomenna menen viimeisen kerran kuuntelemaan poikien baifal-laulu harjoituksia ja torstaina itse esitystä. Viimeisiä kokemuksia on runsaasti eikä sitä edes halua ajatella. Pieniä arkipäiväisiä asioita tulee hirmuisen ikävä, kuten aamuja, kun saan työskennellä ja juoda aamukahvia rauhassa ennen Johannan herättämistä ja aamupalan tekemistä. Oppitunneille menemistä, joista yksikään ei suju samalla tavalla ja usein sattuu asioita, joita Suomessa ei voisi kuvitellakkaan tapahtuvan. Cafe Touban juontia kahvikioskilla aamutuntien jälkeen, Babskun huutoa syömään ruokaa, Rapidoilla kulkemista ja etenkin kaikkia ihmisiä sekä naurua kileimuurista huolimatta...

Tänään pidimme viimeiset sunnuntain oppitunnit, jotka sujuivat yllättävän hyvin: kaikki lapset sekä opettajat tulivat paikalle, saimme käsiteltyä tunnin aiheen ja askartelutuokiokin sujui rauhallisesti, ilman onnettomuuksia tai sekamelskaa. Oppituntien jälkeen menimme Babskun luo syömään jogurttia, josta on muodostunut yksi sunnuntain rutiineista. Tällä kertaa oli meidän tyttöjen vuoro ostaa jogurtin valmistamiseen tarvittavat aineet. Emme tienneet mitä kaupasta olisi pitänyt tuoda, joten veimme kasan banaaneita Babskun luo ja annoimme rahaa muita tarvikkeita varten. Odottelimme sitten tuokion (eli noin tunnin) ja jogurtti oli valmis. Katselimme samalla DVD:ltä televisiosarja Pakoa, joka on täällä paikallisten keskuudessa suuri hitti tällä hetkellä. Tosin luulen, että Johannakin on tainnut jäädä koukkuun :)

Eilen olimme Dakarin keskustassa ostamassa tuliaisia (eli kenkiä ja leipää itsellemme). Menimme kummatkin matkat bussilla ja olimme ylpeitä itsestämme, koska matkat sujuivat hyvin ja osasimme jäädä kyydistä pois oikealla pysäkillä. Keskustassa oli ihmeen hiljaista ja saimme tehdä ostoksia suhteellisen rauhassa. Viime kerralla Marian kanssa keskustassa kulkeminen oli tosi painostavaa. Meitä ahdisteli koko ajan runsaslukuinen joukko erilaisia myyjiä, joista etenkin yksi käyttäytyi melko aggressiivisesti. Myyjä esimerkiksi kutsui meitä rasisteiksi, koska oli nähnyt meidän tulevan ulos malilaisen henkilön omistamasta kaupasta, emmekä tulleet hänen myymäläänsä....emme tietenkään voi tietää kuka myyjistä on alunperin malilainen ja kuka senegalilainen. Saimme kuulla lukemattomia kertoja toubaabiksi ja punakorvaksi herjaamista.

Joten ihan kaikkea ei tule ikävä :) Listaan kuuluvat myös lukuisat pienet eläimet, jotka kesää kohden mentässä tuntuvat kasvavan sekä lukumäärältään että kooltaan, kuten kärpäset, jättiampiaiset, jättitorakat ja etenkin sängyssä asuvat ystäväni kirput (joille olen jo alkanut puhumaan).

Alle olen laittanut muutaman kuvan tavallisista arkipäivistämme:

Minä askartelemassa roskaukkoa sunnuntain oppituntia varten huoneemme lattialla.

Yhteinen ruokailuhetki. Kyseessä kastajaistilaisuuteni, jossa söimme puuroa jogurtin kera.

Olemme Johannan kanssa juuri tulleet aamun oppitunneilta ja istuskelemme cafe touballa Babskun ja Baban kanssa kahvilan edessä.

Laura ja Paula ylittämässä katua Grand Yoffissa. Kuljemme kyseistä reittiä lähes joka päivä, kun menemme Shellille, pankkiautomaatille, linja-autoasemalle, N'goriin rannalle tai ostamaan päivittäistä hedelmälastia, johon kuuluvat banaanit, mangot ja omenat. Kuvassa myös car rapidoja sekä liikennepoliisi...

Vuohia kuljetetaan mitä oudoimmilla kyydeillä, jotka yleensä hirvittävät aika kovasti. Tässä vuohi on sidottu auton katolle, jossa se makaa kaiken ruuhkan keskellä. Kuva on otettu Car rapidista matkalta Lac Roselle.

Kuva Car rapidin sisäpuolelta. Paula on päässyt etupenkille istumaan, missä on paras näköala, eniten liikkumatilaa ja ehdottomasti mukavinta matkustaa. Car rapidien tuulilasit on koristeltu kuvakollaaseilla, joiden aiheena ovat yleensä joko uskonnolliset vaikuttajat tai kauniit naiset.

Lomalla ja muita kuulumisia

Viime päivityksestä on aikaa, kun täällä päivät ja tapahtumat kulkevat tällä hetkellä niin nopeaan, että hyvä kun itse pysyy perässä. Saati että tässä ehtisi toisten iloksi jotain kirjoitella. Tässä pientä yhteenvedon tapaista nyt kumminkin.

- Viime viikon torstaina meillä oli täällä Suomen ulkoministeriöstä kaksi tarkastajaa arvioimassa projektia. Päivä oli pitkä ja tapahtumarikas, aikataulussa ei tietenkään pysytty ja noin puolet suunnitellusta ohjelmasta jäi käymättä läpi, mutta hauskaa oli!

- Perjantaina lähdimme Hannan, Omarin ja Baban kanssa viikonloppulomalle Saloum-joen suistoalueelle. Ikimuistoinen menomatka kesti viisi ja puoli tuntia, jota ennen olimme jo odottaneet kaksi tuntia bussissa istuen sitä, että lähdettäisiin liikkeelle. Bussi oli rikki, ja tämän tästä jouduttiin pysähtymään ja lisäämään vettä jäähdyttäjään (tai jonnekin sinne konepellin alle, ei ole oikein nämä auton moottoriin liittyvät termit hallussa). Lisäksi lattian raoista puhalsi koko matkan ajan tulikuumaa ilmaa, niin että kengät meinasi sulaa kiinni lattiaan ja muutenkin oli aika lämmin. En ehkä ole saunassakaan ikinä hikoillut niin paljon kuin siellä autossa. Baban ja Omarin kestovitsinä koko matkan ajan oli kääntyä aina välillä katsomaan joko Hannaa tai minua, ja ilmoittaa sitten selkeällä suomenkielellä, että "Punainen!"

Mökkejä, joissa olimme yötä Mar Lojin saarella.

Matka oli kuitenkin ihana, suistoalueella oli kaunista ja olimme kaksi yötä Mar Lojin saarella sellaisissa kivoissa pienissä bungaloweissa. Veneretkeilimme ja näimme liskoja, mangrovemetsiä, pelikaaneja ja hyppykaloja (siis sellaisia kalaparvia, jotka hyppelivät vedenpinnan yläpuolelle). Oli muuten hauskaa, kun veneretkellä opas puhui tietysti ranskaa, ja minä käänsin Hannalle: "Joo, se sanoi että noita mangrovejuttuja on kahta lajia ja tossa kasvaa niistä toista, en mä tajunnut mitä eroa niillä on, enkä mä oikein ymmärrä näitä kasvien nimiä ranskaksi. - - Tuolla menee nyt tommonen lintu, se sano kyllä sen nimen mut mä unohdin sen jo enkä mä kyllä muutenkaan tiennyt mikä se on suomeksi." Hanna sai siis opastuksesta erityisen paljon irti.

Lisko, josta Hanna onnistui sinnikkään metsästyksen jälkeen saamaan hyvän kuvan.

Lomalla otettiin rennosti, grillattiin kalaa ja oltiin päivänokosilla ja käytiin kävelyllä ja katseltiin vettä ja saaria. Ainoa seikkailu oli, kun syötiin katkarapuja, ja Baba sai niistä allergiakohtauksen ja käveli rintaansa takoen ja hengitys vinkuen ympäri kämppää puolisen tuntia, kunnes matka-apteekistani löytyneet antihistamiinit pelastivat tilanteen. Kotimatka taittui vajaassa kolmessa tunnissa, ja täällä olikin taas täysi hulina päällä, lapset riehuivat ja kaikki huusivat ja musiikki pauhasi... Tuli vähän ikävä sinne saarelle luonnon rauhaan.

Näiden kalojen nimi ei meinannut millään selvitä. Vasta viides henkilö, jolta kysyimme, muisti kalojen wolofinkielisen nimen olevan safa. Ranskankielisestä nimestä ei ollut mitään tietoa kellään.

- Nettiyhteyksien kanssa on ollut vaikeuksia, kun viime torstain hulinassa joku onnistui varastamaan keskuksen modeemin, eikä langaton yhteys toimi vieläkään. Lisäksi aina sähkökatkoksen jälkeen (niitä on usein iltapäivisin) yhteys on jonkin aikaa poikki.

- Mangokausi on parhaimmillaan, ja kilo mangoja maksaa 0,50-1,00 euroa. Syömme mangoja monta kertaa päivässä, ja annamme parhaimmille yksilölle nimiä ja muistelemme niitä jälkeenpäin lämmöllä. Suomessa ei ikinä saa samanlaisia mangoja kuin täällä - Hanna aikookin ostaa niitä tuliaisiksi kotiin.

- Maria lähti maanantaina kotiin, mutta Paula jäi vielä pariksi viikoksi meidän seuraksi. Mariaa on nyt ikävöity pitkin viikkoa - minä erityisesti siksi, että kukaan ei enää naura huonoille vitseilleni. Ai niin, Maria, jos luet tätä niin voitko lähettää s-postitse ne meidän lomakuvat, joita ei ehditty siirtää sun koneelta pois? Kiitos. Sitä ennen en saa blogiin kuvia matkalta.

- Maanantaina kun olimme koulussa pitämässä tuntia, niin luokan opettaja nukahti tunnin aikana... Että niin mielenkiintoista tämä meidän työmme on kaikkien mielestä. Maanantaina oli muutenkin huono koulupäivä, jouduin uhkaamaan kahta eri luokkaa, että "nyt jos ette ole hiljaa ja kuuntele, niin minä en viitsi pitää tätä tuntia enää, kun ei minun ole mikään pakko olla täällä." Muuten työt sujuu mukavasti, etenkin kun olen lakannut pitämästä suurinta osaa atk-tunneista (tai siis oppilaat eivät ilmesty paikalle - ehkä niillekin on selvinnyt, etten ole mikään suuren luokan atk-ihminen).

- Olimme tänään rannalla, jossa leikin "en minä enää pala" -leikkiä ja poltin reiteni, kun en jaksanut laittaa niihin aurinkovoidetta. Kesä on alkanut, lämmintä piisaa ja rannalla on hirmuisesti ihmisiä. Myös torakoita on kuumuuden myötä alkanut näkyä enemmän.

- Ötökkä-uutisista vielä: kirppuja myrkytettiin, ja ne katosivat! ...kolmeksi päiväksi. Tänään aamulla oli taas uusia kirpunpuremia kaikilla. Valitin Babskulle kymmenettä kertaa kirpuista ja siitä, että seinän väliin tunkevat kissat ihan varmasti tuovat niitä meille - Babsku lupasi ryhtyä sotaan kissoja vastaan, ja sanoi samassa lauseessa myös sanan 'bensiini'. En esittänyt jatkokysymyksiä, koska kaikkia asioita ei edes tarvitse tietää.

Lopuksi esitän vaatimattoman ihmettelyni siitä, ettei kukaan enää lähetä minulle sähkopostia (paitsi Kaiju - kiitos!). Mitä mahtaa kuulua siskolle uuteen työhön ja asuntoon Helsingissä? Entä miten Terhi pärjäilee paritanssiartikkelimme kirjoittamisen kanssa? Monen muunkin ihmisen kohtalo askarruttaa mieltä. Jään odottamaan postia.

Läksiäisiä ja sulhasehdokkaita

Sunnuntaina meidät oli kutsuttu N'goriin Satun ja Lauran luo läksiäisiin, sillä Laura ja Tuomas lähtivät eilen Suomeen. Satu ja Teemu jäävät vielä vajaaksi viikoksi, mutta emme ehdi enää heitäkään nähdä, kun lähtevät käymään Gambiassa, mokomat. Toivottavasti nähdään tyttöjä vielä joskus Suomessakin! Jäämme kaipaamaan erityisesti Satun pohjatonta Marianne-pussia. ;)

Ennen läksiäisiin lähtöä ostin Simolle kaksi fatayaa, koska hänelle oli tullut ensimmäisen naistenillan jälkeen hillitön fataya-päähänpinttymä. Joka päivä selitti mulle niistä fatayoista ja kutsui Madame Fatayaksi... Simo oli onnellinen, mutta kun päästiin N'goriin, niin sitten vasta riemu ratkesikin; tytöt oli ostaneet fatayoita ison kasan! Lisäksi oli vielä couscous-salaattia ja lettuja ja muuta hyvää. Myös viiniä. Istuimme kattoterassilla, koska tuuli ei ollut niin kova, että salaatinlehdet olisivat lähteneet lentoon (kuulemma monena iltana näin on vaarassa käydä, kun mereltä oikein kunnolla puhaltaa). Ilta oli mukava; Doudoulla oli kitara ja Satun balafon otettiin myös käyttöön, sitten tanssittiin ja pojat lauloivat. Lauloimme Marian kanssa lopulta myös vähän Ultra Brata, mutta sitä ei kukaan tanssinut... Teemu ja Tuomas saivat senegalilaiset nimet - toisesta tuli Babacar ja toisesta Doudou, ja sitten otettiin innokkaasti kuvia missä oli kaimat finu-finu-Babacar ja senu-senu-Babacar ja näin edelleen. Me oltaisiin varmaan istuttu puoli yötä siellä terassilla, kun viiniäkin oli vielä jäljellä, mutta Babacar ilmoitti kymmenen aikaan, että kiitos oli kivat bileet ja nyt mennään kotiin. Niin sitä sitten mentiin.

Yhtenä iltana Sire jotain kettuili meille, ettei me muka osata tanssia (ja sehän ei ole totta; kaikki osaa tanssia, omalla tavallaan ainakin). Koska olin sinä päivänä jo hymyillyt ja nyökytellyt tarpeeksi enkä enää jaksanut, niin avauduin siitä miten täällä ei kukaan opeta tanssimaan senegalilaisia tansseja, vaan heti ensimmäiseksi lykätään ihminen yksin piirin keskelle ja käsketään tanssia. Ja jos on sattunut elämään hiukan erilaisessa tanssi- ja musiikkiympäristössä kuin mitä täällä on, eikä ole innokas afrotanssin harrastaja, niin sitä saattaa ihminen mennä ihan lukkoon, niin ettei osaakaan tanssia. Mutta jos luotaisiin sellainen ilmapiiri, missä tanssiminen ei olisi heti esiintymistä, ja joku vaikka viitsisi vähän opettaa niitä liikkeitä, niin voipa olla että se tanssiminen sujuisi vähän paremmin.

En tiedä oliko sattumaa vai Siren järjestämä juttu, että tänään kadulla tuntematon nuori nainen pysäytti Hannan ja minut, ja kysyi voisiko hän antaa meille tanssitunteja. Hinnasta täytyy vielä sopia, mutta muuten tanssitunnit kuulostaa kyllä hyvältä ajatukselta. Niin ja sitten pitää vielä keksiä, mihin aikaan päivästä (tai yöstä) olisi hyvä pitää tunteja, jottei koko kortteli tulisi tänne töllöttämään. Tai ehkä pitää hämäyksen vuoksi aina vaihdella tanssitunnin ajankohtaa...

Tänään käytiin taas ompelijalla, koska tytöt ovat innostuneet teettämään kaikkia ihania vaatteita. Hanna kävi sovittamassa vaatteitaan ompelimon viereisessä huoneessa, jossa makaili patjalla yksi nainen, Nenne, joka kutsui meidät syömään. Käytyämme pankissa ja Shellillä menimmekin syömään; ompelimon takaoven kautta, kun emme tajunneet että sinne taloon olisi päässyt kulman takaa ihan tavallisesta ulko-ovesta. Ruokana oli kala-yassaa, jota meidät laitettiin syömään kahdestaan erilliseen huoneeseen, ja vielä pöydän ääreen! Muut söivät sisäpihalla tavalliseen tapaan. Olisimme halunneet syödä yhdessä toisten kanssa, mutta emme kehdanneet sanoa mitään, koska sitten olisi ajateltu, ettemme arvosta meidän vuoksemme nähtyä vaivaa.

Syömisen jälkeen ajattelimme vain hetkeksi istahtaa siihen sisäpihalle juttelemaan, mutta Nenne ei meinannut päästää meitä millään pois. Juotiin ensin jaffaa, sitten kolaa ja lopuksi vielä teetä. Siinä vaiheessa olimme ihan sokeripöhnässä, ja sanoimme, että nyt pitää mennä tekemään töitä. Nenne vielä vannotti meitä tulemaan huomenna uudelleen. Vierailun aikana minulle tarjottiin kahta Nennen veljeä aviomiehiksi, johon vastaukseksi vain hihittelin, kun olin ihan varma että kyseessä oli vitsi. Nyt illalla Nenne kuitenkin ilmestyi tänne keskukseen toisen veljensä kanssa, esitelläkseen meidät toisillemme (kyseinen veli ei ollut päivällä kotona, joten sanoin etten mene naimisiin kenenkään kanssa, jota en ole nähnyt...) En tiennyt miten päin olisin ollut... Myös veli näytti mielestäni vähän nololta. Täällä on joskus hirveän vaikea tietää, milloin ihmiset ovat tosissaan ja milloin eivät.

Aviomiesehdokkaista ei tänään ole muutenkaan ollut pulaa, kun naapurissa asuva, mielenterveysongelmista kärsivä mies muisti taas, että haluaa minut toiseksi vaimokseen. Pariksi viikoksi se olikin häneltä unohtunut, ja sain olla ihan rauhassa. Mutta nyt sain taas työntää tyyppiä kaksin käsin kauemmas, kun olin yksin tässä tietokonehuoneessa. Enpä kyllä haluaisi juuttua hänen kanssa kahdestaan hissiin. Mikä on tietysti aika absurdi ajatus, kun ei täällä ole hissiä missään.

Vaaleanpunaista vettä

Lauantaina vietimme ansaittua vapaapäivää lac rosella eli vaaleanpunaisella järvellä, josta kaivetaan suolaa. Matka sujui tapahtumarikkaasti, kun ajettiin laittomien taksien kanssa tutkaan ja jouduttiin maksamaan jonkinlaista sakkoa tai lahjusta. Ei saatu selville, kun kuskit ja Sire hoitivat asian. Me tubabit istuttiin vaan onnellisesti autoissa...

Nimensä mukaan järven vesi on ihanan pinkkiä, mutta vesi ei ole laisinkaan ihanan tuntuista vaan kahlatessa jaloissa olevat haavat kirvelivät ikävästi. Kuvassa Johanna järven rannalla, takana veneitä, joilla suolaa kuskattiin maihin.Järvessä ei voinut uida joten lähdettiin veneen kanssa järven yli toiselle puolelle, josta pääsi merenrannalle. Turvalliseen veneeseen mahtui runsaasti väkeä. Kuvassa alhaalta vasemmalta alkaen Paula, Teemu, Satu, Maria, Laura, Johanna ja Sire. Takana vielä meidän kuski, joka lykkäsi meidät kepillä järven yli.

Sire ylittämässä järveä.
Sire ja minä ylittämässä järveä. Takana suolakasoja...

Minä ja vaaleanpunainen vesi :)

Kuvassa suolakasoja ja miehiä, jotka työskentelivät vedessä kaivaen suolaa järven pohjasta.

Taaperrus järveltä merenrannalle on alkanut. Kuvassa Johanna, Laura ja Maria. Oli hieman aavikkomaista tunnelmaa taaperrella pari kilometriä pehmeässä ja kuumassa hiekassa. Välillä tuntui ettei koskaan päästä perille ja vähintään tuuperrun nestehukassa suurelle aavikolle :)

Olemme puolessavälissä matkaa ja osa porukasta on jo ehtinyt pitkälle meidän eteen.

Nautitaan rauhallisesta rannasta. Oli ihanaa viettää aikaa merenrannalla ilman turisteja, kaupustelijoita ja ylimääräistä hälinää.

Rannalta lähdimme syömään menomatkan varrella olevalle hotellille. Ruoka oli hyvää, mutta ranskalaiset turistipojat tosi ärsyttäviä :) Matka laittomalla taksilla ja kahdella car rapidilla kotiin kesti noin pari tuntia. Matkustaminen car rapidilla oli kyllä kivaa eikä matka tuntunut pitkältä, kun oli niin paljon ihmeteltävää ja katseltavaa. Kaikki kaupustelijat, liikenteen kulku, vuohet autojen katoilla, maisemat ja lukemattomat roskakasat.

Nuoriso valmis on taistelemaan...

Vappupäivänä järjestimme keskuksessa ympäristöaiheisen teemapäivän. Saimme Hannan kanssa idean lasten mielenosoituksesta yhtenä sunnuntaina, kun lapset alkoivat spontaanisti osoittaa mieltä roskaaminen kielletty -kylttien kanssa. Aluksi ajatus lasten mielenosoituksesta ei tuntunut pahemmin innostavan keskuksen aktiivitoimijoita, mutta onneksi Kër Soda -koulun opettaja Albert alkoi järjestää sitä meidän kanssa, ja kun muut huomasivat, että tästähän tulee oikeasti jotain, niin auttajista ei enää ollut pulaa. Mielenosoituksen ympärille kehittyi lopulta kokonainen teemapäivä konsertteineen ja puheineen. Valmistelujen kanssa tuli kiire, ja töitä oli paljon, mutta kaikki tekivät jotain. Etenkin Babacar, Omar ja Doudou tekivät paljon hommia.

Aamulla lapsia alkoi saapua keskukseen jo ennen yhdeksää - kun paikalla ei ollut vielä muita kuin hullunkiilto silmissä ilmapalloja puhaltelevia ja banderollia viimeisteleviä suomalaistyttöjä. Lapset olivat ihan yli-innoissaan, ja meinasivat hajottaa heti niin ilmapallot kuin kyltitkin. Hanna taisi vähän hermostuakin, ja lapset oppivat uuden sanan toistellessaan Hannan perässä: "kaaos, kaaos". Mielenosoitus alkoi järjestyä kadulle lopulta kymmenen jälkeen. Alla kuva keskuksen edestä ennen liikkeellelähtöä. Banderollissa lukee wolofiksi "siivotaan meidän kortteli" ja ranskaksi "puhdas ympäristö".

Lapset olivat tehneet itse osan wolofin- ja ranskankielisistä kylteistä, joissa luki erilaisia iskulauseita. Baba Fall oli puolestaan tehnyt pienen laulun, jonka sanat menivät näin:
New leen ñu andandoo, mbooloo setal suñu rew, mogën ci ñun te baax suñu rew (en ota mitään vastuuta oikeinkirjoituksesta, täällä kaikki kirjoittaa wolofia ihan miten sattuu). Eli jotain sen suuntaista, että tulkaa, siivotaan yhdessä, se on hyväksi sekä meille että meidän maallemme. Opettelin laulua ahkerasti maanantaina - vähän turhaan, sillä sitä ei lopulta laulettu kuin mielenosoituksen alussa, kun kaikki lapset eivät osanneet laulua.


Mielenosoitus sujui yllättävän hyvin, ja nopean laskutoimituksen mukaan marssiin osallistui noin 150 lasta. Välillä oli vähän kaoottista, mutta se kuuluu asiaan. Lapset olivat aivan ihania ja huutelivat iskulauseita innokkaasti. Korttelin ympäri kulkenut marssimme keräsi myös mukavasti katsojia, ja kulkueeseen liittyi pitkin matkaa uusia lapsia.



Mielenosoituksen jälkeen kokoonnuimme keskukselle ja pojat järjestivät sataviisikymmentä riehuvaa lasta ihmeen nopeasti istumaan lattialle tai seisomaan yläkerran rappusille niin, että kaikki ainakin teoriassa näkisivät "lavalle", jossa bändi soitti. Itse pidin tällä välin järjestystä yllä vessajonossa. Ennen bändiä oli vielä puheiden vuoro. Souleyman puhui, Omar puhui, Kër Sodan johtaja Pascal Coly puhui... ja sitten yhtäkkiä Omar kuulutti, että seuraavana vuorossa Johanna ja Hanna. En ollut yhtään valmistellut puhetta, joten kiitin vain lapsia osallistumisesta ja kouluja yhteistyöstä ja muistutin vielä kymmenennen kerran lapsia siitä, että ympäristö kuuluu myös heille, eikä vain tyhmille ja roskastaville aikuisille. Siis tietenkin vähän eri sanoin. ;)

Sitten Jac-Takeifa -bändi alkoi soittaa (tämä oli muuten se sama bändi, jota olimme tuossa pari-kolme viikkoa sitten kuuntelemassa - olivat kivoja ja tulivat soittamaan ilman palkkiota). Lapset olivat haltioissaan; taisi olla melkein kaikille ensimmäinen kerta, kun pääsivät näkemään tällaisen keikan livenä ja läheltä (keskuksen sisäpihalla oli aika tiivis tunnelma...) Myös me suomalaiset tykättiin bändistä ja erityisesti laulaja-kitaristista niin kovasti, että suunniteltiin pitävämme jatkot bändin kanssa keikan jälkeen täällä meidän olkimajassa... Tai siis tytöt suunnitteli, en minä. ;) Pääesiintyjän jälkeen korttelin nuorista koostuva rap-ryhmä esitti pari kappaletta ja sitten vielä Simon ja Baba Fallin reggae-viritelmä (jonka nimeksi ei sitten tullutkaan torakka vaan ñaari ga eli kaksi kundia - työnimi, veikkaisin) Omarilla täydennettynä esitti yhden kappaleen. Kappale kertoi Cheik Ahmadou Bambasta, joka on yksi muridi-veljeskunnan pyhä tyyppi (poliittisesti korrektimpi nimitys työn alla...)

Hieno vappu siis, kaiken kaikkiaan. Tapahtuma onnistui yli odotusten ja myös aikuisia oli jonkin verran kuuntelemassa puheita ja musiikkia. Babsku sanoi eilen, että järjestetään sitten 16.6. myös jotain samantapaista, kun on journée de l'enfant eli lastenpäivä (Senegalissa? maailmalla?).

Muista kuulumisista sen verran, että kävin eilen jatkuvien vatsavaivojen takia toubab-lääkärillä Dakarin keskustassa. Palvelu oli nopeaa, kallista ja ranskalaishenkistä. Lääkärisetä sanoi, että minulla on jotain parasiitteja, antoi loishäätölääkkeitä ja kielsi syömästä mitään tuoreita kasviksia, hedelmiä tai vahvasti maustettua ruokaa viiteen päivään. Lääkärisetä myös ihmetteli ihan kuin ohimennen, että enkö muka syönyt mitään loishäätökuuria viime vuonna Senegalista Suomeen palattuani... Olisi kuulemma pitänyt.

Vappuaaton vapaapäivä

Pitkään odotettu vapaapäivä koitti eilen, kun Babacar vei meidät ja itsensä sekä muutaman keskuksen pojan N'gorin saarelle. (Tai pidettiin me tietysti tunnollisina tyttöinä ensin aamulla pari oppituntia ennen kuin lähdettiin, ja kotiin päästyämme askarreltiin vielä mielenosoituskylttejä iltakymmenestä puoleen yöhön...) Opiskelijavappua ei ehtinyt tulla ikävä, kun vietettiin koko päivä lämpöisessä auringon paisteessa unoa pelaten ja ihanaa ruokaa ja hedelmiä syöden. Jäimme saarelle iltaan asti katsomaan, kuinka aurinko laski mereen. Kuvassa Hanna meditoi rantakalliolla.

Maria, Paula, Teemu, Satu ja Veera rantabaarissa iltaauringon valossa. Kuvassa näkyy myös vene, jolla saarelle kuljetaan.

Pakollinen roskakuva vielä; kaunis ranta ja kauniit aallot, mutta onko pakko tyhjentää niitä roskiksia mihin sattuu?