Joo Joo - Moi Moi - Nukkumaan...

Palauduin kotiin eilen illalla ja vähän nukutun yön jälkeen raahauduin yliopistolle hoitamaan sekalaisia asioita. Matka Suomeen oli pitkä ja uuvuttava, mutta sujui mutkattomasti kaikista peloista huolimatta. Lennot olivat aikataulussa ja osasin suunnistaa lentokentillä ilman suurempaa sähläämistä. Tosin Dakarin lentokentällä yksi virkailijoista yritti saada rahaa vastineeksi täyttämästään lomakkeesta. Selitin kauniisti ranskaksi ja osin wolofiksi että jätin kaikki rahat ystävälleni lentokentän ulkopuolelle ja sainkin lopulta lomakkeen itselleni.

Matkalla tapahtui myös onnekas sattuma, kun keskustelin Helsinkiä kohti suuntaavassa koneessa vierustoverini kanssa. Mies työskenteli Brysselissä eurokraattina (Timon opettama uusi sana) ja alkoi kyselemään minulta kaikkea matkastani. Kerroin yleisesti Senegalista sekä työskentelystäni siellä ja mainitsin myös gradustani. Aihe kiinnosti eurokraattia kovasti ja lopulta hän antoi minulle kaksi sähköpostiosoitetta ulkoministeriöön ja johonkin suurlähetystöön henkilöille, joilta voisi saada taustamateriaalia graduani varten...aikas hienoa!

Viimeinen päivä Senegalissa oli aika omituinen. Olin keskuksessa koko päivän: pakkailin, hoidin keskeneräisiä asioita ja tapasin ihmisiä. En oikein kyennyt ajatelemaan, että näen kaiken viimeistä kertaa, joten kaikki sujui aika tavalliseen tapaan. Ainoastaan ihmisiä tuli kysymään, että lähdenkö Suomeen, kyselivät miksi ja olivat pahoillaan. Lisäksi sain monta kertaa kuulla viljelemiäni sanoja joo joo, moi moi, nukkumaan.. :)

En pitänyt laisinkaan läksiäisiä, koska koin ajatuksen liian ahdistavaksi. Halusin päivän sujuvan mahdollisimman arkipäiväisesti ilman ohjelmanumeroita. En osannut hyvästellä ihmisiä, koska en tiennyt mitä olisin sanonut tai miten käyttäytynyt. Näin ollen laitoin alle muutaman kuvan aiemmin olleista läksiäisistä.
Kuva koko joukosta Satun ja Lauran läksiäisissä N'goreella.

Kuva Marian läksiäisistä keskuksessa. Tosin tässä vaiheessa Maria oli jo matkalla kotiin.

Tajusin oikeastaan vasta taksissa lentokentälle, että nyt olen lähdössä ja sitten tuli vähän itkukin. Oli kyllä ihan hirveän ikävää lähteä kotiin ja jättää kaikki ihanat ihmiset Senegaliin! Täällä Suomessa on kyllä outoa, katselin silmät pyöreänä linja-auton ikkunasta maisemaa: metsää, järviä, hienoja taloja, roskattomia katuja ja tyhjyyttä. Joka puolella näkyi paljon asioita, mutta vähän ihmisiä...Joo...Jatkan nyt elämääni täällä erilaisessa ympäristössä ja Johanna jatkaa ahkerasti blogin kirjoittamista ja senegalilaisen elämän kuvaamista. Joten moi moi, lähden nyt nukkumaan...