Ensinnäkin olen joutunut ostamaan kahdet uudet rantasandaalit. Toiset ostin alkuviikosta, kun jalastani toinen tipahti viemäriin. Oltiin Johannan ja Paulan kanssa markkinoilla etsimässä tuliaisia kotiväelle ja katseeni oli kiinnittynyt runsaaseen tavaratulvaan. Yht'äkkiä tunsin tipahtavani alaspäin: olin astunut koloon, jonka alla oli viemäri ja toinen jalkani oli kokonaan maanpinnan alapuolella. Olin siinä sitten lytyssä yläruumis maantasalla. Voin vain kuvitella kuinka hassun näköinen olin...varsinkin paikallisten mielestä: Onneton tubaabi jalka viemärissä. Toiset sandaalit taas tulivat tarpeelliseksi, kun omani varastettiin eilen rannalla, jossa olimme viettämässä aikaa torstain naistenryhmän kanssa.
Toiseksi tullessamme rannalta jouduimme omituisen car rapidin kyytiin. Kulkuneuvo oli parkkeerattu heti rannan viereen, vaikka normaalisti on käveltävä isolle tielle. Ensin meidät yritettiin kiskoa väkisin toiseen rapidiin, eikä ajoneuvon rahastaja meinanut millään tajuta ettemme kaikki kahdeksan tyttöä mitenkään mahdu kyytiin. Lopulta menimme seuraavaan rapidiin, jonka rahastaja oli poltellut ilmeisesti muutakin kuin tupakkaa. Yksi rahastajana olleista pojista tipahti kyydistä heti alkumatkalla...en ehtinyt näkemään kävikö huonosti. Toiset pojista riippuivat vaarallisesti oviaukossa ja lopulta poliisikin otti meidät kiinni. Ilmeisesti pieni ''keskustelutuokio" auttoi ja lopulta pääsimme perille.
Viimeinen viikko täällä Senegalissa on alkanut ja arkipäivän rutiinit koetaan viimeisen kerran. Huomenna menen viimeisen kerran kuuntelemaan poikien baifal-laulu harjoituksia ja torstaina itse esitystä. Viimeisiä kokemuksia on runsaasti eikä sitä edes halua ajatella. Pieniä arkipäiväisiä asioita tulee hirmuisen ikävä, kuten aamuja, kun saan työskennellä ja juoda aamukahvia rauhassa ennen Johannan herättämistä ja aamupalan tekemistä. Oppitunneille menemistä, joista yksikään ei suju samalla tavalla ja usein sattuu asioita, joita Suomessa ei voisi kuvitellakkaan tapahtuvan. Cafe Touban juontia kahvikioskilla aamutuntien jälkeen, Babskun huutoa syömään ruokaa, Rapidoilla kulkemista ja etenkin kaikkia ihmisiä sekä naurua kileimuurista huolimatta...
Tänään pidimme viimeiset sunnuntain oppitunnit, jotka sujuivat yllättävän hyvin: kaikki lapset sekä opettajat tulivat paikalle, saimme käsiteltyä tunnin aiheen ja askartelutuokiokin sujui rauhallisesti, ilman onnettomuuksia tai sekamelskaa. Oppituntien jälkeen menimme Babskun luo syömään jogurttia, josta on muodostunut yksi sunnuntain rutiineista. Tällä kertaa oli meidän tyttöjen vuoro ostaa jogurtin valmistamiseen tarvittavat aineet. Emme tienneet mitä kaupasta olisi pitänyt tuoda, joten veimme kasan banaaneita Babskun luo ja annoimme rahaa muita tarvikkeita varten. Odottelimme sitten tuokion (eli noin tunnin) ja jogurtti oli valmis. Katselimme samalla DVD:ltä televisiosarja Pakoa, joka on täällä paikallisten keskuudessa suuri hitti tällä hetkellä. Tosin luulen, että Johannakin on tainnut jäädä koukkuun :)
Eilen olimme Dakarin keskustassa ostamassa tuliaisia (eli kenkiä ja leipää itsellemme). Menimme kummatkin matkat bussilla ja olimme ylpeitä itsestämme, koska matkat sujuivat hyvin ja osasimme jäädä kyydistä pois oikealla pysäkillä. Keskustassa oli ihmeen hiljaista ja saimme tehdä ostoksia suhteellisen rauhassa. Viime kerralla Marian kanssa keskustassa kulkeminen oli tosi painostavaa. Meitä ahdisteli koko ajan runsaslukuinen joukko erilaisia myyjiä, joista etenkin yksi käyttäytyi melko aggressiivisesti. Myyjä esimerkiksi kutsui meitä rasisteiksi, koska oli nähnyt meidän tulevan ulos malilaisen henkilön omistamasta kaupasta, emmekä tulleet hänen myymäläänsä....emme tietenkään voi tietää kuka myyjistä on alunperin malilainen ja kuka senegalilainen. Saimme kuulla lukemattomia kertoja toubaabiksi ja punakorvaksi herjaamista.
Joten ihan kaikkea ei tule ikävä :) Listaan kuuluvat myös lukuisat pienet eläimet, jotka kesää kohden mentässä tuntuvat kasvavan sekä lukumäärältään että kooltaan, kuten kärpäset, jättiampiaiset, jättitorakat ja etenkin sängyssä asuvat ystäväni kirput (joille olen jo alkanut puhumaan).
Alle olen laittanut muutaman kuvan tavallisista arkipäivistämme:
Minä askartelemassa roskaukkoa sunnuntain oppituntia varten huoneemme lattialla.
Yhteinen ruokailuhetki. Kyseessä kastajaistilaisuuteni, jossa söimme puuroa jogurtin kera.
Olemme Johannan kanssa juuri tulleet aamun oppitunneilta ja istuskelemme cafe touballa Babskun ja Baban kanssa kahvilan edessä.
Laura ja Paula ylittämässä katua Grand Yoffissa. Kuljemme kyseistä reittiä lähes joka päivä, kun menemme Shellille, pankkiautomaatille, linja-autoasemalle, N'goriin rannalle tai ostamaan päivittäistä hedelmälastia, johon kuuluvat banaanit, mangot ja omenat. Kuvassa myös car rapidoja sekä liikennepoliisi... 
Vuohia kuljetetaan mitä oudoimmilla kyydeillä, jotka yleensä hirvittävät aika kovasti. Tässä vuohi on sidottu auton katolle, jossa se makaa kaiken ruuhkan keskellä. Kuva on otettu Car rapidista matkalta Lac Roselle. 
Kuva Car rapidin sisäpuolelta. Paula on päässyt etupenkille istumaan, missä on paras näköala, eniten liikkumatilaa ja ehdottomasti mukavinta matkustaa. Car rapidien tuulilasit on koristeltu kuvakollaaseilla, joiden aiheena ovat yleensä joko uskonnolliset vaikuttajat tai kauniit naiset.