Malarian kourissa

Malaria. Ei aivan niin paha tauti, kuin miltä se suomalaisten mielestä yleensä kuulostaa, mutta aika kurja olo siitä kuitenkin tulee. Malariaanhan kuolee kehitysmaissa ihmisiä lähinnä siksi, etteivät he pääse lääkäriin tai ei ole varaa ostaa lääkkeitä. Hyvän yleiskunnon ja kaiken korvaavan matkavakuutuksen omaavalle toubabille malaria ei sen sijaan yleensä ole hirveän vaarallinen tauti, kunhan pääsee ajoissa hoitoon.

Luulin aluksi, että minulla oli vain flunssa. Sitä kesti muutaman päivän. Sitten keskiviikkona menin äkkiä huonompaan kuntoon; mikään ei pysynyt sisällä, ei vesi eikä ravintoliuos. Muutamassa tunnissa olo meni niin heikoksi, etten jaksanut enää kiivetä portaita ylös residenssiin. Kun sitten vielä nousi kuume ja joka paikkaa kolotti, niin useampi ihminen alkoi arvella, että kyseessä on malaria. Babsku ja tytöt painostivat lähtemään lääkäriin vielä samana iltana. Itse olisin halunnut odottaa seuraavaan aamuun, mutta näin jälkikäteen ajateltuna oli varmaan ihan hyvä päästä nopeasti hoidettavaksi.

Ajelimme taksilla keskustaan tubab-klinikalle, ja raahasimme mukaan myös Souleymanin siskon Coumban, jolla oli selvät malarian oireet, mutta joka oli itsepäisesti kieltäytynyt menemästä lääkäriin jo parin päivän ajan. Kyselin verikokeiden perään, mutta lääkäri sanoi minun olevan niin selvä malariatapaus, ettei hän ala mitään verikokeita ottaa. Sain piikin takalistoon ja ison kasan lääkkeitä. Myös Coumba sai malariadiagnoosin ja lääkkeet.

Nyt kun olen lähinnä nukkunut kaksi päivää, alkaa olo olla parempi. Tosin vielä en jaksa tehdä mitään ihmeellistä, enkä pysty oikein syömään. Inhottavin oire tässä taudissa on se, kun kädet ja jalat särkevät ja tuntuu, että niitä pitäisi koko ajan liikuttaa. Ja sairastaminen on ylipäätään hirveän tylsää. Olenkin yrittänyt parantua niin nopesti kuin suinkin mahdollista, jotta saisin osallistua tämäniltaiseen sabariin, edes katsojan roolissa. Tanssimisesta ei kyllä taida vielä tulla mitään. Eilen illalla jaksoin raahautua muun porukan kanssa taksilla meren rantaan juhannusta viettämään - tosin nukahdin sinne rannalle viltin alle kesken laulun, painin ja muun ilonpidon. Mieleen jäi kuitenkin se, kun Babsku lauloi kaikista meistä suomalaistytöistä vuorotellen, että "Man duma sey ak Johanna, buleen sey ak moom..." eli "Minä en aio mennä naimisiin Johannan kanssa, älkää tekään menkö". ;) Hullu Babsku.

Jos sairastamisesta on etsittävä jotain hyviä puolia, niin ainakin minulla on käynyt paljon vieraita, etenkin torstaina, kun makasin koko päivän sängyssä. Ensin alkuillasta joitakin tyttöjä tuli kysymään, tehdäänkö tänään kierrätyspaperia, ja kun sanoin ettei tehdä koska olen kipeä, he jäivät huoneeseeni istumaan ja kysyivät aina kahden minuutin välein, että voinko jo paremmin. Myöhemmin melkein kaikki keskuksen pojat tulivat vielä vuorotellen tervehtimään, piristämään mieltäni ja yrittämään saada minut syömään jotain – mistä kylläkin kieltäydyin ehdottomasti. Vaikka välillä olinkin juuri nukahtanut, kun joku tuli käymään ja herätti minut, niin on se silti ihanaa, ettei tarvitse sairastaa ihan yksin.

Aika vaan käy vähiin, siksi sairastaminen ottaa niin kovasti päähän. Ihan aluksihan minun oli tarkoitus olla täällä kaksi kuukautta, niin kuin Hannankin. Jo hyvissä ajoin ennen Suomesta lähtöä pidensin kuitenkin harjoitteluaikaa kolmeen kuukauteen, koska arvasin, etten halua vielä parin kuukauden jälkeen lähteä kotiin. Mutta joitakin viikkoja sitten alkoi tuntua siltä, että kolme kuukauttakin on liian vähän – päätin pidentää oleskeluani vielä kuukaudella. Sitten kuitenkin lentoyhtiö alkoi ryppyilemään, ja vaati lentolipun vaihdosta naurettavan suurta summaa, koska lipuissa oli jokin minulle tuntematon kolmen kuukauden voimassaoloaika, joka oli nyt umpeutumassa. Laskin ja pohdin, etsin netistä viime hetken tarjoushintoja ja kyselin ihmisten mielipidettä; olenko ihan seonnut, jos maksan näin ja näin paljon jäädäkseni tänne vielä kuukaudeksi? Soudin ja huopasin, kerran jo melkein varasinkin uuden paluulipun, mutta viime hetkellä peruin...

Pari päivää ennen tätä kirottua malariaa päätin lopulta monien eri syiden vuoksi palata alkuperäisen suunnitelman mukaan 29.6. Brysselin kautta takaisin Suomeen. Millään en haluaisi vielä lähteä, mutta yritän olla järkevä ja ajatella, että pääseehän tänne takaisin vaikka kuinka pian, jos siltä tuntuu. Silti harmittaa ihan vietävästi, että viimeinen viikko menee puolikuntoisena, enkä ehdi tehdä kaikkea mitä olisin halunnut. Vaikka eihän sitä koskaan kaikkea ehdi.

Hiuksissa hiekkaa

Olemme löytäneet uuden lempirannan Yoffista. Siellä on paljon rauhallisempaa kuin Ngorissa, on vähemmän turisteja ja myös vähemmän kaupustelijoita. Varsinkin aamupäivisin ranta on hiljainen, alkuillasta sinne taas tulee paljon ihmisiä hölkkäämään. Torstaina aamulla, kun olin käynyt Kër Sodassa pitämässä yhden oppitunnin, lähdettiin Idan, Lisan, Babskun, Siren, Souleymanen ja Mbayen kanssa rannalle. Oli kuuma, joten kävin yhtämittaa vilvoittelemassa meressä, hyppimässä isojen aaltojen yli ja taistemassa merivirtoja vastaan. Merenkäynti Yoffin rannalla on sen verran voimakas, ettei uimisesta tule paljon mitään ja aaltojen kanssa saa olla vähän varovainen, mutta hauskaa on silti! Tein myös joogaa ja jotain juoksuharjoituksia Siren kanssa.

Rannalla on kiva keittää teetä, syödä grillattua kalaa ja katsella poikien painiotteluita. En ole ikinä ollut kovin innostunut rannalla makaamisesta, mutta täällä se on jotenkin mukavaa, kun on niin kuuma ettei kuitenkaan jaksa tehdä mitään ihmeellistä. Torstaina olin vähän ajattelematon ja ”unohdin” laittaa aurinkorasvaa (sillä minähän en enää pala, kun olen jo niin ruskettunut), ja nyt naamani on ollut punainen kuin keitetyllä ravulla jo kolme päivää, olkapäistä puhumattakaan... Ndiaga sanoi eilen, että kyllä ihmiset sitten Suomessa ihmettelevät, että missä olen oikein ollut, kun olen näin punainen. ;)

Nyt kesä on vihdoin alkanut kunnolla täälläkin ja lämmintä piisaa. Maanantaina meinasin pyörtyä tanssitunnin aikana, kun oli niin tuskastuttavan kuuma. Helle vaikuttaa hassusti ihmisiin ja eläimiin; ihmiset valvovat pitkälle yöhön, kun iltapäivisin ei kuumuuden takia jaksa olla kovin toimelias, eikä sitten illalla malta mennä ajoissa nukkumaan, kun tuntuu ettei ole tehnyt vielä oikein mitään koko päivänä. Mutta eläimet ne vasta käyttäytyvät kummallisesti. Sirkku ja Mirkku (meidän huoneessa asustavat hiiret) tunkevat kaiken maailman muovipusseihin, ja Sirkku kävi yhtenä iltana puraisemassa Idaa sormesta. Tässä eräänä iltana arviolta viisikymmentäkahdeksan torakkaa tunki ulos suihkun lavuaarista ja parveili suihkun lattialla. Kävi ilmi, että jotkut torakat osaavat lentää. Samoin kävi ilmi, että torakka on ainoa ötökkä, joka ei lähde karkuun, jos ihminen tulee uhkaavasti sitä kohti. Sen sijaan torakka yrittää hyökätä ihmisen kimppuun niin nopeasti kuin vain jaloistaan pääsee. (Sivunmennen sanoen Babsku ratkaisi torakkakriisin kaatamalla viemäriin jotain happoa – mikään muu aine niitä pirulaisia ei sitten tapakaan.) Myös kissat ovat käyttäytyneet epäilyttävästi, mikä tosin on ymmärrettävää, koska kissat ovat täkäläisen uskomuksen mukaan noitia ja ihmissyöjiä.

Töitä yritän silti jatkaa kuumasta ilmasta ja vähäisistä yöunista huolimatta. Idan kanssa pidämme teatterikerhoa lapsille keskuksessa kaksi kertaa viikossa, ja Patte d’oien koulussa myös kahdesti viikossa. Ensi viikolla pidän viimeiset ympäristökasvatustunnit Kër Sodassa, sillä kesäloma lähestyy. Sunnuntaisin kokoontuva ympäristökerho kuitenkin jatkuu lomasta huolimatta, samoin naisille järjestettävä toiminta. Tekeminen ei siis lopu kesken, ja olen edelleen innostunut työstä, jota saan tehdä kivojen ja motivoituneiden ihmisten kanssa. Enkä millään malttaisi vielä lähteä! Vain yhtä asiaa kaipaan Suomesta, ja se on pyörällä ajaminen. Niin ja äitiä oli kanssa vähän ikävä eilen. Ja kyllä monia muitakin kivoja ihmisiä ajattelen usein lämmöllä. Kaikki muuten täällä ihmettelevät, että miten siellä Suomessa saa kukaan nukuttua, kun kerran yölläkin on valoisaa. Siinä sitä on selittämistä.

Otin tänään letit pois kun pää alkoi kutista niin paljon; hiuksissa oli kilon verran hiekkaa ja suolaa uimisen ja rantajoogan jäljiltä. Nyt illalla meidän piti lähteä katsomaan Youssou Ndouria, mutta koska sekä minä että Lisa ollaan vähän kipeitä, päätettiin mennä sittenkin vasta ensi viikonloppuna, vaikka silloin onkin paljon ohjelmaa: perjantaina on juhannusjuhlat keskuksessa, lauantaina alkuillasta sabar-tanssit korttelin tyttöjen kanssa. Mutta koska keikat alkavat täällä keskimäärin kahdelta yöllä, niin sabarin jälkeen ehtii ihan mainiosti vielä kuuntelemaan Youssou Ndouria.

Madame Recyclage eli ympäristöprojektin kuulumisia

Täällä tykätään lempinimistä. Samalla ihmisellä voi olla monta lempinimeä, jotka vaihtelevat tilanteen mukaan. Monta viikkoa pojat kutsuivat minua Madame Fatayaksi, koska tarjosimme silloin ensimmäisessä naistenillassa fatayoja, ja jostain syystä kaikki kuvittelivat, että se oli minun idea (ja että minä olin niin ilkeä, etten halunnut antaa pojille yhtään fatayaa). Sitten minusta tuli Madame Environnement eli Rouva Ympäristö, joka komensi kaikkia laittamaan roskat roskikseen. Nykyisin olen enimmäkseen Madame Recyclage eli Rouva Kierrättäjä, koska revin jatkuvasti paperinpaloja kierrätyspaperin valmistusta varten tai leikkelen ja virkkaan muovipusseja. Hannaa muuten sivunmennen sanoen kutsuttiin yleensä Hanna-boyksi (boy-liitettä käytetään lapsista ja usein myös itseä nuoremmista henkilöistä), en tiedä miksi minua sanotaan rouvaksi, olenko sitten niin paljon vanhemman näköinen kuin Hanna..?

Pienestä naljailusta huolimatta kierrätysidea alkaa saada kannattajia. Babsku tosin huutelee aina, kun näkee minun repivän paperia, että ”Trions pour recycler!” eli lajitelkaamme kierrätystä varten – mistä mahtaa olla tuollaisen sloganin kuullutkin. Mutta Doudou on innostunut tekemään minun kanssa kierrätyspaperia, ja monet muutkin osallistuvat paperin repimiseen tuossa sisäpihalla istuskellessaan. Eilen esimerkiksi laskin, että neljä yhdeksästä pihalla istujasta repi paperia samalla kun juteltiin kaikenlaista. Olen monta viikkoa jankuttanut siitä, että keskuksessa pitäisi aloittaa pienimuotoinen jätteiden lajittelu, jossa kerättäisiin erikseen paperi ja pahvi, muovipussit (ne pestään ja niistä virkataan laukkuja ym.) ja biojäte. Olen jo sopinut Patte d’oien koulun rehtorin kanssa, että koulussa aloitetaan kompostikokeilu – tosin nyt tulee kesäloma, joten kompostin aloittaminen jää syksyllä keskukseen tuleville Marille ja kumppaneille, jotka aikovat jatkaa ympäristökasvatusprojektia. Mutta siihen asti biojätteen voi syöttää lampaille, jotta ne saisivat välillä muutakin ruokaa kuin pahvia ja seinämosaiikkia. Sillä eihän siinä ole mitään järkeä kantaa helposti kierrätettävää jätettä tuohon läheiselle laittomalle kaatopaikalle. Perjantaina Babsku lupasi, että voimme yrittää lajittelun aloittamista, vaikka olikin sitä mieltä, että menee ainakin vuosi ennen kuin ihmiset oppivat systeemin...

Tässä nypimme Doudoun ja Siren kanssa paperimassaa. Kuva on otettu joskus huhtikuussa, jolloin paperia tehtiin Lauran opastuksessa.

Lajittelun ja kierrätyksen hyödyllisyys ei yksinkertaisesti ole monelle ihmiselle täällä mikään itsestäänselvyys, siksi sille vähän naureskellaan. Samoin monet ihmettelevät, miksi puhun lapsille ilmastonmuutoksesta, kun se on niin monimutkainen asia – tai miksi ylipäätään puhutaan ilmastonmuutoksesta, kun on on niin paljon tärkeämpiäkin ympäristöongelmia... Kun vain saisi aikuiset ihmiset kuuntelemaan, niin heille olisi kyllä vaikka mitä sanottavaa ympäristöasioista. Usein aikuisilla on kuitenkin niin vahvat ennakkoasenteet (kuten että ilmastonmuutos ja jäätiköiden sulaminen on enimmäkseen eurooppalaisten ongelma) ja sitten vaan naureskellaan ihmiselle, joka ottaa ympäristöongelmat tosissaan ja sanotaan, että ota nyt vähän rennommin. ;) Yhtenä iltana kuitenkin Babsku tuli keskukseen ja antoi minulle hienon laukun, joka on tehty kierrätetyistä limsatölkeistä, ja sanoi että hän halusi muistaa minua jotenkin, kun teen niin hyvää ja tärkeää työtä. Olin niin liikuttunut, että sanoin vaan suomeksi ”kiitos”, johon Babsku vastasi että ”Ñoko bokk. We’re a team.”

Lähtöjä ja saapumisia

Pitkän tauon jälkeen en oikein tiedä, mitä kirjoittaisin. Paljon on taas tapahtunut ja ihmiset ympärillä vaihtuneet; Timo tuli edellisviikon perjantaina, siitä parin päivän päästä Hanna lähti kotiin, Lisa ja Ida tulivat residenssiin viime viikon torstaina, sitten Paula lähti kotiin ja viime viikonloppuna Timo palasi Brysseliin. Ngorilla vietetyn viikon jälkeen oli hassua herätä viime sunnuntaina oman hyttysverkon alta täällä keskuksessa. Piti itse keittää aamuteetä, kun aiemmin Hanna teki aina teen valmiiksi ja herätti sitten vasta minut. Kyllä oli kurjaa. Valitin pojille aamupalan valmistamisen vaikeutta, ja minun käskettiin käydä aamuisin Bakrin kahvilassa cafe touballa, ja ostaa tonnikalaleipä siitä vierestä. Mutta kun siinä kahvissa on vähän liikaa sokeria heti aamusta nautittavaksi, enkä edes syö tonnikalaa... Maanantaina aamulla sitten nukuin oikein tarkoituksella pommiin, ja ajattelin etten syö ollenkaan aamupalaa. Mutta eikös Ida ollutkin käynyt ostamassa leipää, ja joskus puoli yhdeksältä (kun olin torkuttanut herätyskelloa vasta n. 40 minuuttia) kuului kutsu aamiaiselle! Eli ehkä tämä tästä alkaa taas sujua. ;)

Pidin lomaa koko sen viikon, minkä Timo vietti täällä. Yksi lomaviikon kohokohtia oli ehdottomasti visiitti Madeleine-saarille. En viitsi edes alkaa kehua, että miten kaunista siellä oli, katsokaa itse:




Mainitsemisen arvoinen on myös viime viikon perjantaina Mbaye Dieye Fayen keikka, jossa päästiin tanssimaan blokassia oikein livenä. Oli aika hupaisaa. Artisti osoitti meitä heti keikan alkupuolella, ja totesi, että "Là, c'est la France". Mihin me tietysti vastattiin heti, että ei tässä mitään ranskalaisia olla, vaan suomalaisia; "Ahaa, Helsinki!", kuului vastaus. Sitä ei lähdetty enää korjaamaan, meni ihan tarpeeksi lähelle. Joka tapauksessa ylimääräisestä huomiosta (jouduttiin myös tanssimaan Lisan ja Idan kanssa soolot pienen tama-rummun tahdissa) huolimatta oli hauska ilta.

Tällä viikolla palasin taas töiden pariin ja olen opetellut uusia arkipäivän rutiineja Idan ja Lisan kanssa ja myös itsekseni. Hassua miten se arki vaihtelee sen mukaan, keitä residenssissä milloinkin asuu. Kaikkien kanssa on ollut kivaa, mutta erilaista. Olen huomannut olevani vähän laiska; se taisi olla Hanna joka aina komensi minua tekemään töitä ja joka huolehti siitä, että jääkaapissa oli ruokaa... Erään asian suhteen olen kuitenkin ryhdistäytynyt aivan oma-aloitteisesti, sillä olen alkanut opetella wolofia vähän tarmokkaammin. No, en tiedä miten oma-aloitteista se toisaalta on, sillä Lisan tulon jälkeen ranskan puhuminen täällä keskuksessa on vähentynyt huomattavasti (Lisa ymmärtää todella hyvin wolofia). On kuitenkin ollut rohkaisevaa huomata, miten jo tämän viikon aikana olen alkanut ymmärtää paljon enemmän sitä, mistä milloinkin puhutaan. Eilen olin tosi ylpeä, kun minulta kysyttiin olinko ollut koulussa, ja sitten osasin ihan itse wolofiksi selittää, että en ollut aamupäivällä koulussa vaan rannalla, ja että teimme siellä Lisan kanssa joogaa ja että se oli kivaa. ;)

Muuten olen viettänyt aika paljon aikaa Souleymanin siskon Coumban kanssa, joka on opettanut minua virkkaamaan muovipusseista kaikenlaisia juttuja (toistaiseksi olen saanut aikaan epäonnistuneen rannekorun ja yhden kassin pohjan). Lisäksi on juotu ataya-teetä ja istuskeltu ja juteltu kaiken maailman asioista keskuksen poikien kanssa. Yhtenä päivänä meillä oli esimerkiksi mielenkiintoinen keskustelu homoseksuaalisuudesta, jossa suomalaisten ja senegalilaisten mielipiteet olivat aika kaukana toisistaan, mutta ainakin molemmat osapuolet oppivat paljon toistensa ajatusmaailmoista.

Loppuun vielä yksi kuva, jossa näkyy vähän minun "uudet" letit, jotka tosin on jo kaksi viikkoa vanhat ja alkaa pikkuhiljaa kulahtaa. Mutta kyllä niitä vielä viikon tai kaksi kehtaa pitää.