Läksiäisiä ja sulhasehdokkaita

Sunnuntaina meidät oli kutsuttu N'goriin Satun ja Lauran luo läksiäisiin, sillä Laura ja Tuomas lähtivät eilen Suomeen. Satu ja Teemu jäävät vielä vajaaksi viikoksi, mutta emme ehdi enää heitäkään nähdä, kun lähtevät käymään Gambiassa, mokomat. Toivottavasti nähdään tyttöjä vielä joskus Suomessakin! Jäämme kaipaamaan erityisesti Satun pohjatonta Marianne-pussia. ;)

Ennen läksiäisiin lähtöä ostin Simolle kaksi fatayaa, koska hänelle oli tullut ensimmäisen naistenillan jälkeen hillitön fataya-päähänpinttymä. Joka päivä selitti mulle niistä fatayoista ja kutsui Madame Fatayaksi... Simo oli onnellinen, mutta kun päästiin N'goriin, niin sitten vasta riemu ratkesikin; tytöt oli ostaneet fatayoita ison kasan! Lisäksi oli vielä couscous-salaattia ja lettuja ja muuta hyvää. Myös viiniä. Istuimme kattoterassilla, koska tuuli ei ollut niin kova, että salaatinlehdet olisivat lähteneet lentoon (kuulemma monena iltana näin on vaarassa käydä, kun mereltä oikein kunnolla puhaltaa). Ilta oli mukava; Doudoulla oli kitara ja Satun balafon otettiin myös käyttöön, sitten tanssittiin ja pojat lauloivat. Lauloimme Marian kanssa lopulta myös vähän Ultra Brata, mutta sitä ei kukaan tanssinut... Teemu ja Tuomas saivat senegalilaiset nimet - toisesta tuli Babacar ja toisesta Doudou, ja sitten otettiin innokkaasti kuvia missä oli kaimat finu-finu-Babacar ja senu-senu-Babacar ja näin edelleen. Me oltaisiin varmaan istuttu puoli yötä siellä terassilla, kun viiniäkin oli vielä jäljellä, mutta Babacar ilmoitti kymmenen aikaan, että kiitos oli kivat bileet ja nyt mennään kotiin. Niin sitä sitten mentiin.

Yhtenä iltana Sire jotain kettuili meille, ettei me muka osata tanssia (ja sehän ei ole totta; kaikki osaa tanssia, omalla tavallaan ainakin). Koska olin sinä päivänä jo hymyillyt ja nyökytellyt tarpeeksi enkä enää jaksanut, niin avauduin siitä miten täällä ei kukaan opeta tanssimaan senegalilaisia tansseja, vaan heti ensimmäiseksi lykätään ihminen yksin piirin keskelle ja käsketään tanssia. Ja jos on sattunut elämään hiukan erilaisessa tanssi- ja musiikkiympäristössä kuin mitä täällä on, eikä ole innokas afrotanssin harrastaja, niin sitä saattaa ihminen mennä ihan lukkoon, niin ettei osaakaan tanssia. Mutta jos luotaisiin sellainen ilmapiiri, missä tanssiminen ei olisi heti esiintymistä, ja joku vaikka viitsisi vähän opettaa niitä liikkeitä, niin voipa olla että se tanssiminen sujuisi vähän paremmin.

En tiedä oliko sattumaa vai Siren järjestämä juttu, että tänään kadulla tuntematon nuori nainen pysäytti Hannan ja minut, ja kysyi voisiko hän antaa meille tanssitunteja. Hinnasta täytyy vielä sopia, mutta muuten tanssitunnit kuulostaa kyllä hyvältä ajatukselta. Niin ja sitten pitää vielä keksiä, mihin aikaan päivästä (tai yöstä) olisi hyvä pitää tunteja, jottei koko kortteli tulisi tänne töllöttämään. Tai ehkä pitää hämäyksen vuoksi aina vaihdella tanssitunnin ajankohtaa...

Tänään käytiin taas ompelijalla, koska tytöt ovat innostuneet teettämään kaikkia ihania vaatteita. Hanna kävi sovittamassa vaatteitaan ompelimon viereisessä huoneessa, jossa makaili patjalla yksi nainen, Nenne, joka kutsui meidät syömään. Käytyämme pankissa ja Shellillä menimmekin syömään; ompelimon takaoven kautta, kun emme tajunneet että sinne taloon olisi päässyt kulman takaa ihan tavallisesta ulko-ovesta. Ruokana oli kala-yassaa, jota meidät laitettiin syömään kahdestaan erilliseen huoneeseen, ja vielä pöydän ääreen! Muut söivät sisäpihalla tavalliseen tapaan. Olisimme halunneet syödä yhdessä toisten kanssa, mutta emme kehdanneet sanoa mitään, koska sitten olisi ajateltu, ettemme arvosta meidän vuoksemme nähtyä vaivaa.

Syömisen jälkeen ajattelimme vain hetkeksi istahtaa siihen sisäpihalle juttelemaan, mutta Nenne ei meinannut päästää meitä millään pois. Juotiin ensin jaffaa, sitten kolaa ja lopuksi vielä teetä. Siinä vaiheessa olimme ihan sokeripöhnässä, ja sanoimme, että nyt pitää mennä tekemään töitä. Nenne vielä vannotti meitä tulemaan huomenna uudelleen. Vierailun aikana minulle tarjottiin kahta Nennen veljeä aviomiehiksi, johon vastaukseksi vain hihittelin, kun olin ihan varma että kyseessä oli vitsi. Nyt illalla Nenne kuitenkin ilmestyi tänne keskukseen toisen veljensä kanssa, esitelläkseen meidät toisillemme (kyseinen veli ei ollut päivällä kotona, joten sanoin etten mene naimisiin kenenkään kanssa, jota en ole nähnyt...) En tiennyt miten päin olisin ollut... Myös veli näytti mielestäni vähän nololta. Täällä on joskus hirveän vaikea tietää, milloin ihmiset ovat tosissaan ja milloin eivät.

Aviomiesehdokkaista ei tänään ole muutenkaan ollut pulaa, kun naapurissa asuva, mielenterveysongelmista kärsivä mies muisti taas, että haluaa minut toiseksi vaimokseen. Pariksi viikoksi se olikin häneltä unohtunut, ja sain olla ihan rauhassa. Mutta nyt sain taas työntää tyyppiä kaksin käsin kauemmas, kun olin yksin tässä tietokonehuoneessa. Enpä kyllä haluaisi juuttua hänen kanssa kahdestaan hissiin. Mikä on tietysti aika absurdi ajatus, kun ei täällä ole hissiä missään.