Malarian kourissa

Malaria. Ei aivan niin paha tauti, kuin miltä se suomalaisten mielestä yleensä kuulostaa, mutta aika kurja olo siitä kuitenkin tulee. Malariaanhan kuolee kehitysmaissa ihmisiä lähinnä siksi, etteivät he pääse lääkäriin tai ei ole varaa ostaa lääkkeitä. Hyvän yleiskunnon ja kaiken korvaavan matkavakuutuksen omaavalle toubabille malaria ei sen sijaan yleensä ole hirveän vaarallinen tauti, kunhan pääsee ajoissa hoitoon.

Luulin aluksi, että minulla oli vain flunssa. Sitä kesti muutaman päivän. Sitten keskiviikkona menin äkkiä huonompaan kuntoon; mikään ei pysynyt sisällä, ei vesi eikä ravintoliuos. Muutamassa tunnissa olo meni niin heikoksi, etten jaksanut enää kiivetä portaita ylös residenssiin. Kun sitten vielä nousi kuume ja joka paikkaa kolotti, niin useampi ihminen alkoi arvella, että kyseessä on malaria. Babsku ja tytöt painostivat lähtemään lääkäriin vielä samana iltana. Itse olisin halunnut odottaa seuraavaan aamuun, mutta näin jälkikäteen ajateltuna oli varmaan ihan hyvä päästä nopeasti hoidettavaksi.

Ajelimme taksilla keskustaan tubab-klinikalle, ja raahasimme mukaan myös Souleymanin siskon Coumban, jolla oli selvät malarian oireet, mutta joka oli itsepäisesti kieltäytynyt menemästä lääkäriin jo parin päivän ajan. Kyselin verikokeiden perään, mutta lääkäri sanoi minun olevan niin selvä malariatapaus, ettei hän ala mitään verikokeita ottaa. Sain piikin takalistoon ja ison kasan lääkkeitä. Myös Coumba sai malariadiagnoosin ja lääkkeet.

Nyt kun olen lähinnä nukkunut kaksi päivää, alkaa olo olla parempi. Tosin vielä en jaksa tehdä mitään ihmeellistä, enkä pysty oikein syömään. Inhottavin oire tässä taudissa on se, kun kädet ja jalat särkevät ja tuntuu, että niitä pitäisi koko ajan liikuttaa. Ja sairastaminen on ylipäätään hirveän tylsää. Olenkin yrittänyt parantua niin nopesti kuin suinkin mahdollista, jotta saisin osallistua tämäniltaiseen sabariin, edes katsojan roolissa. Tanssimisesta ei kyllä taida vielä tulla mitään. Eilen illalla jaksoin raahautua muun porukan kanssa taksilla meren rantaan juhannusta viettämään - tosin nukahdin sinne rannalle viltin alle kesken laulun, painin ja muun ilonpidon. Mieleen jäi kuitenkin se, kun Babsku lauloi kaikista meistä suomalaistytöistä vuorotellen, että "Man duma sey ak Johanna, buleen sey ak moom..." eli "Minä en aio mennä naimisiin Johannan kanssa, älkää tekään menkö". ;) Hullu Babsku.

Jos sairastamisesta on etsittävä jotain hyviä puolia, niin ainakin minulla on käynyt paljon vieraita, etenkin torstaina, kun makasin koko päivän sängyssä. Ensin alkuillasta joitakin tyttöjä tuli kysymään, tehdäänkö tänään kierrätyspaperia, ja kun sanoin ettei tehdä koska olen kipeä, he jäivät huoneeseeni istumaan ja kysyivät aina kahden minuutin välein, että voinko jo paremmin. Myöhemmin melkein kaikki keskuksen pojat tulivat vielä vuorotellen tervehtimään, piristämään mieltäni ja yrittämään saada minut syömään jotain – mistä kylläkin kieltäydyin ehdottomasti. Vaikka välillä olinkin juuri nukahtanut, kun joku tuli käymään ja herätti minut, niin on se silti ihanaa, ettei tarvitse sairastaa ihan yksin.

Aika vaan käy vähiin, siksi sairastaminen ottaa niin kovasti päähän. Ihan aluksihan minun oli tarkoitus olla täällä kaksi kuukautta, niin kuin Hannankin. Jo hyvissä ajoin ennen Suomesta lähtöä pidensin kuitenkin harjoitteluaikaa kolmeen kuukauteen, koska arvasin, etten halua vielä parin kuukauden jälkeen lähteä kotiin. Mutta joitakin viikkoja sitten alkoi tuntua siltä, että kolme kuukauttakin on liian vähän – päätin pidentää oleskeluani vielä kuukaudella. Sitten kuitenkin lentoyhtiö alkoi ryppyilemään, ja vaati lentolipun vaihdosta naurettavan suurta summaa, koska lipuissa oli jokin minulle tuntematon kolmen kuukauden voimassaoloaika, joka oli nyt umpeutumassa. Laskin ja pohdin, etsin netistä viime hetken tarjoushintoja ja kyselin ihmisten mielipidettä; olenko ihan seonnut, jos maksan näin ja näin paljon jäädäkseni tänne vielä kuukaudeksi? Soudin ja huopasin, kerran jo melkein varasinkin uuden paluulipun, mutta viime hetkellä peruin...

Pari päivää ennen tätä kirottua malariaa päätin lopulta monien eri syiden vuoksi palata alkuperäisen suunnitelman mukaan 29.6. Brysselin kautta takaisin Suomeen. Millään en haluaisi vielä lähteä, mutta yritän olla järkevä ja ajatella, että pääseehän tänne takaisin vaikka kuinka pian, jos siltä tuntuu. Silti harmittaa ihan vietävästi, että viimeinen viikko menee puolikuntoisena, enkä ehdi tehdä kaikkea mitä olisin halunnut. Vaikka eihän sitä koskaan kaikkea ehdi.